Avainsana: yrittäjä

Eväitä erottumiseen – ellet ole saimaannorppa

Santtu Vehosalmi

Aika on virtaa – ja virta on yhtä ärsykkeiden tulvaa. Lukemattomilta erikokoisilta näytöiltä, kuulokkeista ja kaiuttimista vyöryy huomiostamme kilpailevaa viestintää, satunnaisista lihaa ja verta olevien lajitoverien live-kohtaamisista nyt puhumattakaan, käytännössä koko valveillaoloaikamme. Ehkä hiukan rajallisemmin jos olet sähköttömällä kesämökillä, mutta auta armias kun sieltä piipahdat edes kyläkauppaan sitä gluteiinitonta hylamakkaraa hakemaan!

Erottumisen tarve onkin ärsykevyöryn seurauksena muodostunut aikamme keskeiseksi, ehkä jopa keskeisimmäksi, haasteeksi. Riippumatta siitä mikä on oma tulokulmasi asiaan – oletko markkinointiviestin tarttuvuuden kanssa pähkäilevä myyntikanuuna, työnantajaprofiilia kiillottava toimitusjohtaja, vai muista kandidaateista erottumaan pyrkivä työnhakija. Erottua pitää. Ja mielellään vielä positiivisesti, niin että jää mieleen, ja herättää mielenkiintoa. Ei ole muuten ihan piece of päivänkakkara!

Helsingin Sanomien pääkirjoitus  16.9.1998 oli otsikoitu ’Informaatioähky uhkaa nykyihmistä’. Ja tuosta on kamelinkarvaa vaille 20 vuotta! Uskallan väittää että nykytilaan verrattuna informaatiotulva on vielä tuolloin ollut vähintäänkin maltillista, ellei jopa hallittavaa. Kuluneen vuoden aikana kun porkkananvärisen hiustupeen myötävaikutuksella on huomattavasti aiempaa merkittäväksi kilpailijaksi meidän Neandertalin jälkeläisten mielenkiinnosta noussut myös disinformaatio – nämä ’vaihtoehtoiset totuudet’. Ei riitä enää se että valikoi mille ärsykkeille aikaansa antaa – pitää myös arvioida yksittäisen viestin uskottavuutta ja luotettavuutta.

Visuaalisuuden merkitys mielenkiinnon herättämisessä korostuu ärsykemäärän kasvaessa. Valtaosaa eteen osuvista teksteistä ei kukaan meistä ehdi lukea, ja jotta lukupäätös jonkun yksittäisen tekstin osalta syntyisi, pitää mielenkiinto sisältöön herättää hersyvällä otsikolla ja vähintäänkin alkuräjähdystä kolmiulotteisena esittävällä kuvalla. No melkein. Kuvallinen viestintä on tietenkin helpompi (lue: nopeampi) omaksua kuin tekstimuotoinen sisältö. Ja sitä paitsi, jos teinien lukuinto jatkuvasti vähenee, viestinnän visuaalisuus lisääntyy kohta myös pakottavammasta tarpeesta – kohderyhmä ei välttämättä enää ymmärrä tekstiä, tai ei ainakaan missään määrin orientoidu tekstimuotoiseen sisältöön. Kuvat ja videot kanssakäymisestä asiakkaiden kanssa ja yrityksen toimitilojen viihtyisyydestä, sekä sopivin tehostein visualisoitu yrityksen arvojen esittely rakentavat yrityskuvaa – tekstimuotoiset työntekijöiden esittelyt/kertomukset jäävät yhä kasvavalta osin ärsykevyöryn tallaamaksi.

Tarina ei silti koskaan menetä tehoaan. Tai itse ainakin uskon näin. Hyvä tarina jää mieleen, ja sitä kerrotaan (lue: jaetaan) eteenpäin. Vain määritelmä sille mikä tekee tarinasta ’hyvän’, muuttuu ajassa. Tarinoiden ’kuluttamisen’ pitää olla erinomaisen vaivatonta – mieluiten niin helppoa että hyvää tarinaa voi kuunnella tai katsella samalla kun föönää sen näyttelyvalion puudelinsa vatsakarvoja. Muutamassa kymmenessä sekunnissa omaksuttava tarina vie monella henkilötunnuksen omistajalla voiton puolen tunnin juonimaratonista. Eihän sitä stooria muuten edes muista – eikä pidempää kannata jakaa muillekaan kun eivät kuitenkaan ehdi moisesta kiinnostua. Työnhakijan kerronnallinen lahjakkuus ei useinkaan tule erottuvasti esiin kertomalla kuka ja mitä on – lähemmäksi mielenkiintoisia vivahteita päästään yleensä kuvaamalla miksi on. Omakohtainen evoluutioteoria työkokemuksen kautta? Siitä saa tarinan – ja se erottuu paremmin kuin sieltä oppivuosien loppumetreillä saadulle kankealle lomakepohjalle kuvattu kronologinen työhistoria.

Nyrkkeilijät eivät ole kuulkaa ainoa ammattiryhmä jolle kombinaatiot ovat suoranainen elinehto selviytymiselle. Jos jäpittää paikallaan kuin kehän lattiaan ruuvattuna ja naputtaa pelkkää vasenta suoraa, nukkumatti tulee takuuvarmasti viimeistään toisessa erässä. Yhtä vahvasti nukkumattia houkutteleva on A4-liuskan mittainen työhakemus jonka jokainen lause alkaa ’Minä olen…’ tai ’Minulla on…’. Työnantaja kysyy oikeutetusti, mitä hyötyä siitä on meille. Kun tuossa saapuneiden työhakemusten kansiossa on sata muutakin ärsykkeenä toimivaa CV:tä, niin miten haluat erottua? Kombinaatioita kehiin – kannattaa laittaa samaan tyrmäävän tehokkaaseen pakettiin vahvuuksien ja saavutusten vasempien suorien lisämausteiksi vaikkapa luontaisten taipumusten jalkatyötä ja vapaa-ajan intressien oikeita koukkuja. Se vielä hyvässä tarinamuodossa ja esteettisesti paketoituna, niin haastattelukutsu kehätuomarilta ei liene kaukana.

Positiivisessa erottumisessa onnistuttuasi on hyvä muistaa ne pari muuta tehokkaan viestinnän keskeistä oppia: kyky tiivistää olennaiseen, ja toiston merkitys. Tarjolla olevaa uniikkia lisäarvoa ei ole syytä piilottaa lakiteksteihin tai jonkun muulla tavoin kryptatun koodikielen taakse, vaan mieluummin tuoda viestin keskiöön. Ja kertaus on opintojen velipuolikuu. Kummastakin on etua hyvän muistijäljen jättämiseen.

Jos nyt kaiken yllä olevan valossa – ja vielä muutaman kymmenen muun ärsykkeen osuttua reseptoreihisi sillä aikaa kun tätä blogia olet lukenut – haluamasi kohderyhmän mielenkiinnon herättäminen vaikuttaa ylipääsemättömän haastavalta, niin ei hätä ole sedän näköinen. Koska Saimaan rannassa nököttävä kivi tai marketin kassalla pyörivä ostoshihna keräävät tässä informaatioähkyn ajassakin satojatuhansia silmäpareja jopa tunneiksi ruutua tuijottamaan, niin kriittisyytemme sen valinnassa mihin aikaamme käytämme ei ehkä kuitenkaan ole niin pitkälle kehittynyttä kuin joku edistyneempi kädellinen saattaisi kuvitella.

Toivotan sinulle hyvää kesää.

Sailing the entrepreneurial waters

Santtu Vehosalmi

Picture yourself on a massive cruise ship, as one of the thousands of passengers. Everything you need to survive is provided for, and there are quite a number of options available to occupy your time with. There are people with every imaginable background and profession among the thousands of passengers – if you need any assistance, there is someone who can help. Sure, the large vessel is not the quickest to maneuver, and it will not even fit in the small harbors. But by the sheer size of it, the ship can withstand various weather conditions, and you really feel quite safe onboard. Now, imagine that cruise lasted for 15 years. Yes, one-five. And all of a sudden you wake up in a tiny sailboat, in an open sea, with just one other person onboard. That sailboat is not going to move, unless the two of you figure out what it takes to make it move. There is nothing to eat until you learn to catch fish. It will not come to any harbor, unless you know how to navigate to one. Along the way, you will surely feel every wave tilting your entire universe. But the two of you have the opportunity to figure it all out, and embark on a journey of possibilities. If only that darn wind would start blowing!

That is pretty much how I felt starting up a business with a friend of mine, after 15 years in a corporate machine. Even the word I was supposed to associate myself with, felt awkward: entrepreneur. Heck, I am still struggling to even pronounce that one. Ent-reee-pre-noir… or something. The Finnish equivalent of it, ‘yrittäjä’, is not helping. I am what?

Now, having the first four years as an entrepreneur under my belt, I thought it would be a good time to reflect a little bit. I will address what I have learned to be some key attributes in getting a business going. Who knows, maybe someone who is just about to disembark from that large vessel, finds the following outtakes from my Captain’s Log useful.

Credibility

If I had to summarize the essence of entrepreneurship in one word, this would be it. Does your company appear professional and trustworthy enough that any prospective client would consider you? If you were in their shoes, would you buy from yourself? Every choice you make as an entrepreneur boils down to this. You can establish numerous building blocks that help, such as professional-looking interfaces – anything from business cards to www-pages, from office location to attire – but at the end of the day, you cannot buy credibility. You have to earn it by walking the talk.

Awareness

Waiting for a prospective client to ask you for a quotation on your product or service will be a darn long wait if they do not even know that you exist. Getting some media coverage can help – but it is a good idea to be critical and selective on what you sponsor or where you buy advertisement space, especially in the high-risk start-up phase. Explore other options as well: start a blog or get active in some professional forums of your target customer groups, or both, to build visibility. Make use of B2B-events for networking (will be a good idea to do some value analysis here on whether to buy a stand in such an event, or join as a participant). Get active in selected social media channels, and share meaningful content with the right hashtags.

References

What other companies you have as your clients? This is one of the first questions you are guaranteed to face in every prospective client meeting until your company name is known. If you do not have any reference, it is very, very difficult to walk away with a signed contract. On the other hand, having notable references will go a long way in establishing credibility.

Pilots/trials

Rather than defining your product or service to the maximum detail in the isolated comfort of your own pothole, get your half-baked ideas or demos to prospective clients. Observe, ask questions, and listen. Make corrections, and launch the version 2.0. Repeat. Involving your customers to the development of your offering is probably the best way to reduce sheer waste of money in the development phase of your NextBestThing. In this context, consider doing a trial project for a prospective client even for free – as long as they agree to act as your reference after a successful pilot.

Partnerships

From cruise ships to partnerships – smooth sailing! But seriously, having a few well selected partners, whose offering is not directly competing with yours but rather complementing your service menu, can make quite a difference in getting your new business going. You partners may fill any gap you perhaps have in your references, to convince a new client. Partners can also be useful sounding boards when developing something new. Also, jointly with your partners you may perhaps bid for more sizeable deals than any of you could alone.

Service is king

Once you build a reputation as someone who listens to their client, strives to understand their unique challenge, provides a custom-fit solution and delivers on it, you are onto something great! Your clients will remember how your service made them feel. On the rare occasion that some aspect of your deliverable does not meet customer expectation, the quality of your service can recover the situation. My argument: whatever your line of business, you cannot afford to offer poor customer service.

I feel the wind picking up, need to go now. After four years, I still cannot quite control the wind. But at least I can adjust the sail.

Hyvin suunniteltu on puoliksi rekrytoitu

Santtu Vehosalmi

Uuden työvoiman palkkaaminen on aina työnantajalle merkittävä päätös – usein sitä merkittävämpi mitä pienemmästä työnantajasta on kyse. Ja pikaisesti ajatellen, rekrytoinnissahan ei ole mitään erityisen vaikeaa: määritellään vain tehtävänkuva ja valintakriteerit siihen optimaalisesti istuvalle henkilölle, laitetaan ilmoitus johonkin näkyvään kanavaan, ja valitaan hakijoista se paras. Helppoa kuin heinänteko? No, heinäntekoa en ole kokeillut, veikkaan että siinäkin on omat niksinsä – mutta sen tiedän että rekrytoinnissa on lukuisia vaiheita missä kokenutkin kuljettaja voi tehdä väärän rengasvalinnan ja sen johdosta, hyvistä tarkoitusperistä huolimatta, Taunus lähteä lapasesta ja singahtaa pitkälle metsähallituksen puolelle.

 
Hyvästä suunnittelusta on ihan aiheestakin useita kansanviisauksia ja sanontoja. Keskitytäänpä tällä kertaa rekrytoinnin suunnitteluun, vieläpä erityisesti valintakriteerien osalta – mitä kaikkea työnantajan olisi aiheellista siinä kohdassa nostaa mietintämyssyyn, jotta halutunlaisen kandidaatin profilointi osuisi kohdilleen.

 
Ihan ensimmäiseksi, ennen kuin ollaan vielä edes huutoetäisyydellä rekrytoinnin käynnistämisestä, kannattaa käydä läpi muut vaihtoehdot kuin rekrytointi. Ei, tarkoitukseni ei ole kampittaa hallituksen jo ennestään tavoittamatonta työllistymistavoitetta. Tarkoitukseni on auttaa työnantajaa varmistamaan, että päätös rekrytoida ja nimenomaan suunniteltuun tehtävänkuvaan, on oikea. Onko kyseessä sellainen toiminto tai palvelu joka on niin keskeistä yrityksen tuotteille tai palveluille, että se on välttämätöntä hoitaa ns. oman väen turvin – vai voisiko kyseisen aktiviteetin ulkoistaa ja käyttää kyseisen nuppiluvun lisäyksen muuhun, paremmin liikevaihtoa tuottavaan positioon vaikka toisessa yksikössä? Entä onko kyseisen tekemisen luonne niin jatkuvaa, ettei vuokratyövoima toimi vaihtoehtona? Tiedän toki että varsinkin suurissa yrityksissä tuppaa esimiehillä olemaan taipumusta pitää kynsin hampain ’saavutetusta’ nuppiluvusta kiinni – tällöin lisärekrytoinnin arvioiminen parhaan hyötysuhteen osalta vaatii hyvää yhteishenkeä eri yksiköiden vetäjien kesken.

 
Kun on saatu varmuus sille, että rekrytointi suunnitteilla olevaan toimenkuvaan on oikea liike, päästään speksaamaan lähemmin sitä millaista velhoa, fakiiria tai ihmeparantajaa lähdetään etsimään. Jos kyseessä on uusi tehtävä tai virka, pääsee speksin luomaan ilman menneisyyden riippakiviä. Kun taas lähtökohtaisesti ollaan etsimässä seuraajaa tointa aikaisemmin hoitaneelle henkilölle, tilanne ei ole yhtä selvä: etsitäänkö suoraan uudet kintut vanhoihin saappaisiin, vai olisiko nyt syytä valita vallan toisenmoiset juoksukengät? Toimenkuvasta riippuen tässä kohdassa voi olla syytä palauttaa mieleen yrityksen strategiset tavoitteet, ja haastaa suunniteltua rekry-profiilia pariinkin otteeseen niiden vinkkelistä. Edesauttaako haettava profiili haluttujen tavoitteiden toteutumista, vai vain status quon ylläpitoa?

 
Kyseessä olevan tehtävän hoitamisen kannalta on huomattavan suuri merkitys sillä, lähdetäänkö sitä ’hyvää tyyppiä’ etsimään oman toimialan sisältä vai ihan toisesta ympäristöstä/taustasta. Tässäkin kannattaa referoida niitä haluttuja tuloksia; mitä valittavan henkilön pitäisi saavan aikaan. Joissain tapauksissa yrityksen oman toimialan tuttujen ja turvallisten ’lainalaisuuksien’ tuntemus edesauttaa lyhyempää perehdytystarvetta ja nopeampaa tuottavuutta kyseisessä tehtävässä. Jos taas halutaan uudistaa toimintamalleja, nostaa asiakaskokemus uusiin sfääreihin, tai vaikkapa nuuhkia uusia tuloksentekomalleja yritykselle, voi olla hyödyllistä katsoa pääsääntöisesti oman toimialan ulkopuolelta tulevia kykyjä.

 
Edellisten lisäksi, yrityksen talousjohtajakin kiittää kuullessaan että rekrytoinnin suunnittelussa on huomioitu myös se, mitkä taidot ovat helpoimmin omaksuttavissa, ja mitkä taas valitulla henkilöllä on lähtökohtaisesti oltava valmiina. Sellaisten täytettävään toimenkuvaan liittyvien erityisosaamisten ja –taitojen, jotka ovat helposti koulutettavissa tai joiden omaksuminen työn kautta ei vie hoksaavalta vapaapainijalta kauaa, ei tulisi olla keskeisiä valintakriteereitä. Ja sama toisinpäin – rekrytointia suunnitellessa on syytä laittaa vilkkuvalojen ja taustasuhinan kanssa työhuoneen seinälle listaus niistä valmiuksista tai viitekehyksistä joita ideaalitapauksessa tehtävään valittavalta kandidaatilta toivotaan. Mitä merkittävämmin nämä kriteerit täydentäisivät yrityksen olemassa olevaa osaamista ja/tai mitä vaikeampaa niiden opettelu olisi niiden puuttuessa, sitä vahvemmalla luontoäänellä suosittelen muodostamaan keskeiset valintakriteerit ko. listalta.

 
Muodollinen pätevyys eli koulutustaustan määrittely rekrytoinnin kriteerinä on yleinen kompastuskivi. Varsinkin kun me suomalaisten rakastamme ämpärien ohella tutkintoja, sertifikaatteja, lupia ja kaikenmoisia vastaavia leimoja. Nehän nimenomaan määrittelevät henkilön ammattitaidon tason ja sen kastin mihin hän työmarkkinoilla kuuluu. Niinhän? Entäpä ellei muodolliselle pätevyydelle olisi lainkaan hakukriteereitä? Vähentäisikö se jotenkin rekrytoinnin onnistumisen todennäköisyyttä, että myös työn kautta alan oppineet, uranvaihtajat, tai vaikka harrastuspuolelta intohimoiset alan asiantuntijat voisivat hyvällä itsevarmuudella hakea paikkaa? Tietenkin on tehtäviä, joissa tietty koulutus on välttämättömyys – mutta paljon enemmän on työpaikkailmoituksia joissa edellytetty koulutustausta rajaa tarpeettomasti ehkä juuri ne pätevimmät ammattilaiset haun ulkopuolelle.

 
Tältä pohjalta se ideaaliprofiili organisaationne avoimeen paikkaan alkaa olla hakua vaille valmis. Ai niin, vielä yksi juttu – unohdetaan kollektiivisesti nyt jo se ’nuorekas’; nuorekas terminä kuvaa lähinnä 70-vuotiasta, hyväkuntoista eläkeläistä. He ovat valtaosin jo hyvin ansaitulla eläkkeellä, heidän houkuttelunsa hakemaan teille töihin tuskin enää onnistuu.

Leijonat erottuvat myös työmarkkinoilla!

Santtu Vehosalmi

Siinä missä varmana kevään merkkinä lintubongareille toimivat talven jälkeen kiikariin ilmestyvät kirjokutiaiset ja vinkuhaakanat, itselleni seuratumpi kevättraditio on jo vuosia ollut jääkiekon MM-kisat. Osaltaan siksi että yksistään jo se miten tuo hieno urheilulaji yhdistää kansaa jännittämään Leijonien puolesta, sykähdyttää vuosi vuodelta. Mutta yhtä lailla, kisamenestyksen perusta luodaan pitkäjänteisellä huippupelaajien kehittämisellä, nappiin hiotulla tiiminä toimimisella, sekä lukuisilla valinnoilla joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tulosta ei kaukalossa tule sattumalta – eikä mitään saa ilmaiseksi.

Kiekkoleijonien menestyksen avaimista löytyy lukuisia analogioita myös liike-elämän realiteetteihin. Ei siis ole mikään ihme, että työnantajatkin etsivät omien alojensa leijonia – pelinrakentajia, luottopakkeja, tuloksentekijöitä, kirstunvartijoita. Sankareita jotka ymmärtävät että pelkästään omaan pussiin pelaaminen ei edesauta työnantajaa hyvään tulokseen – ja kääntyy siis lopulta itseäkin vastaan. Luontaisia johtajia, jotka oma-aloitteisesti tarttuvat irtokiekkoihin ja saavat vedettyä ketjukaverinsakin mukaan uuden markkinaraon valtaukseen. Visionäärejä, jotka haistavat maalipaikat ja kuin sattumalta ovat oikeissa asemissa tilaisuuden avautuessa. Haastavan tilanteen edessä ylimääräisen vaihteen selkäytimestään löytäviä taistelijoita, joille oman työnantajan edustaminen tarvittaessa kansainvälisilläkin näyttämöillä on kunnia-asia. Taktikoita ja suorittajia, jotka omalla esimerkillään saavat niin oman joukkueensa kuin asiakkaatkin parhaimmillaan lähes hurmokseen. Kuulostaako tutulta?

Yhtään esimerkiksi Unkaria aliarvioimatta, suomalaisen lätkäfanin on ehkä vaikea syttyä Leijonien peliin esimerkiksi Unkaria vastaan samalla tavalla kuin vaikka Ruotsin tai Kanadan kohtaamiseen. Talouselämän kilpailutilanteissakaan eivät joukkueet ole läheskään aina resursseiltaan tasavertaisia. Aivan kuten urheilun parissa, timantinkovalla osaamisella ja poikkeuksellisella asenteella voi näennäinen altavastaajakin yllättää. Ennakkosuosikin asemassa on myös sama riski kuin markkinajohtajalla: ylimielisyyteen ja kilpailijan ylenkatsomiseen kompastuu helposti. Erikoistilanteet puolestaan ratkaisevat liike-elämässäkin vain jos joukkuehenki sekä toisaalta yksilötaidot ja rohkeus riittävät niin sanotusti hoitamaan homman kotiin.

Valmentajan rooli on kiistaton urheilussa menestymiseksi. Joukkuelajeissa niin pelaajavalinnat, ketjujen roolitukset, kuin laadun (suorituksen) seuranta, vastustajien liikkeiden havainnointi, tarvittaessa nopeiden korjausliikkeiden tekeminen, sekä palautteen antaminen suorittajille itselleen ovat kaikki välttämättömiä elementtejä onnistumiselle. Yhtä lailla yritysmaailmassa yksittäisen esimiehen toiminta vaikuttaa keskeisellä tavalla tiimin työilmapiiriin ja mahdollisuuksiin onnistua. Oman haasteensa tähän tuo se, että valitettavan harvalla esimiehellä on käytännössä mahdollisuutta valita tiiminsä jäseniä kulloisenkin kilpailutilanteen tai strategian mukaan – joukkue jolla on pelattava on usein valmiiksi valittu. Hyvässä, vahvassa joukkueessa tarvitaan sekä kokemusta että intoa, erinomaista kykyä lukea peliä, ennakoida vastapuolen seuraavat siirrot, ja valita oma taktiikka näiden mukaan. Monikulttuurisuus voi olla tässä nimenomaan rikkaus. Eikä se työelämässä tarkoita vain routasydämen, patasydämen ja kirvesrinnan sijoittamista samaan tiimiin, vaan vieläkin erilaisempien lasien läpi maailmaa katselemaan tottuneiden yksilöiden vahvuuksien varaan rakennetun tiimin kasaamista. Vieläpä niin, että tiimi saadaan pelaamaan yhteen maaliin.

Näin MM-kisojen alla suosittelenkin jokaiselle työnantajalle omien rekrytointimenetelmien kriittistä tarkastelua. Toteutetaanko ne omat rekrytoinnit yrityksen omia arvoja ja halutunlaista imagoa hakijalle kuvastavassa hengessä – vai puuttuvatko esimerkiksi avoimuutta arvonaan mainostavan työnantajan työpaikkailmoituksista kokonaan kontaktihenkilön yhteystiedot? Onko kunkin tehtävän hakijakriteerit mietitty riittävän perusteellisesti tehtäväkohtaisesti – eikä vain samat kokemus- ja pätevyyskriteerit rekrytoinnista toiseen kopioiden? Onko juuri teidän yrityksenne se jonka pelipaitaa henkilöstönne kantaa hienoista ylpeyttä tuntien? Hakisitko itse teille töihin?

Uusista uravaihtoehdoista kiinnostuneelle avainpelaajalle samat terveiset toisinpäin: tuoko se oma CV, LinkedIn profiili tai sosiaalisen median näkyvyys esiin sitä oman alan pelisilmää? Ovatko saavutukset ja osaaminen jokaista yksittäistä työnantajaa lähestyttäessä riittävän selkeästi ja juuri kyseistä työnantajaa silmällä pitäen valikoituina esillä niin että sinut tunnistetaan kultakypäräksi? Oletko sen tason pelinrakentaja että ketjuusi pääsystä ollaan joukkueen sisällä valmiita vaikka kilpailemaan? Käykö tämä ilmi työhakemuksistasi?

Sekä työnantajalle että työnhakijalle kilpailijoista erottumisella ja sitäkin kautta mieleen jäämisellä on oma lisäarvonsa. Rohkeus muistetaan. Lievästi kauhunsekaisella kunnioituksella jo odottelenkin Juhani Tammisen tämänkertaisia asuvalintoja kisastudiossa.

Onnea ja menestystä peliin – niin kaukaloissa kuin työmarkkinoilla!

Lääkkeitä työllisyyden parantamiseen – ja ihan ilman reseptiä!

Santtu Vehosalmi

Harva asia koskettaa jokaista suomalaista yhtä paljon kun maan talouden saaminen uudelle kasvu-uralle. Työllisyys on tässä luonnollisesti aivan keskeisessä asemassa. Pitäessämme Uudenmaan TE-toimistolle työnhaun valmennuksia ja toteuttaessamme suorahakuja työnantajille, saa maamme työmarkkinatilannetta tarkastella vuoroin kummaltakin puolelta pöytää. Työllisyyden vinkkelistä nykytila onkin silmiinpistävän kahtiajakoinen. Työmarkkinoilla on yhtäältä melko selkeästi määriteltävissä olevista pääryhmistä koostuva työnhakijoiden massa, jolla on vaikeuksia työllistyä. Kuitenkin samaan aikaan on aloja joiden osalta pääkaupunkiseutua myöten on huomattavaa työvoimapulaa.

Suomella ei ole varaa sen enempää ammattiosaamisen pitämiseen joutilaana kuin yritysten kasvun estämiseen tekijöiden puutteella. Pelkkä hyvinvointivaltion ylläpitäminen, puhumattakaan minkään osa-alueen palveluiden edelleenkehittämisestä, edellyttää työnantajien menestystä ja kasvun aiheuttamaa työpaikkojen ja sitä kautta verotulojen merkittävää lisääntymistä. Tähän pääseminen vaatisi neljän nykytilan keskeisen haasteen ratkaisemista.

Ensimmäisenä kivenä kengässä on nykyisen, rakenteellisen työttömyyden poistaminen. Tämä koskettaa erityisesti viime vuosien laajojen irtisanomisten kautta työnhakuun päätyneitä, tyypillisesti paljon kokemusta jo keränneitä ammattilaisia. Kyseessä on hyvin suurelta osin sellainen porukka jonka osaaamiselle ei enää ole kysyntää ainakaan läheskään siinä mittakaavassa kuin nyt on työnhakijoita. Tässä joukossa on tuhansia suurten tietojärjestelmien ylläpitäjiä, sihteereitä/assistentteja, projektipäälliköitä, mutta myös yllättävän suurissa määrin esimerkiksi viestinnän tai henkilöstöpuolen ammattilaisia. Osalla heistä omasta osaamisesta on aika ajanut ohi, toisilla työn siirtyminen halpamaihin on vienyt työpaikat kotimaassa, ja niin edelleen. Kokemusta, kielitaitoa ja verkostojakin on tyypillisesti hyvinkin paljon – vaan tämän hetken työnantajia houkuttelevaa osaamista ei. Tämän porukan työllisyyden parantaminen on ihan omanlaisensa haaste; monelle alan vaihto on ainoa mahdollisuus. Erityisesti tätä tukevia ratkaisumalleja tulisi kehittää, esimerkiksi ansiosidonnaisen päivärahan joustoilla uudelleenkouluttautumiseen, tai työnantajien kädenojennuksella sellaisen työvoiman perehdyttämisohjelmina joissa houkutellaan kokenutta väkeä muilta aloilta mutta hyödynnettävissä olevalla kokemuksella.

Toinen selkeästi oma kokonaisuutensa on maahanmuuttajien työllistämisen helpottaminen. Tämä alati kasvava osa väestöämme on jo nyt niin suuri että se tulee väkisinkin aiheuttamaan pysyviä muutoksia maamme työmarkkinoille. Riippumatta siitä miksi tai miten yksittäiset, ulkomaista syntyperää olevat henkilöt ovat maahamme työnhakuun päätyneet, ei kymmenien tuhansien kokoisen väestöryhmän kokonaisvaltainen asuttaminen, elättäminen ja ylläpito verovaroilla hamaan tulevaisuuteen saakka ole realistista. Haasteet tämän väestönosan saamiselle tuottavaan työhön maassamme ovat kuitenkin hyvin erilaisia kuin edellämainitun porukan: kielitaito ja verkostot Suomessa toimimiseen puuttuvat monelta kokonaan, samoin toimintavat ja käytännöt joihin on totuttu saattavat poiketa huomattavasti täkäläisistä. Lähtökohtaisesti tilannetta ei yhtään helpota se että vaikka tässäkin ryhmässä on hyvinkin monen alan ammattiosaajia, niin muodollinen pätevyys (tutkinnot, sertifikaatit, todistukset) ei tyypillisesti ole meillä tunnustettua – tai sitä ei ole lainkaan, ammatti on voitu oppia tekemällä, ns. isältä pojalle. Ilman joustoja täkäläisissä toimintatavoissa ja järjestelmissä ei tämän työnhakijajoukon työllistyminen tule onnistumaan. Esimerkiksi joustavuus tutkintojen ja sertifikaattien olemassaolosta niin että haastatteluun voi päästä ilman niitäkin ja ammattiosaamisensa osoittaa esimerkiksi työnäyttein olisi yksi konkreettinen välttämättömyys tällä sektorilla.

Kolmantena pähkinänä purtavaksi on työvoimapula. Ehkä selkeimmin se näkyy ICT-sektorilla. Vaikka näihin mainitsemiini työnhaun valmennuksiin meillä tulee ensisijassa juuri ICT-alan taustaisia työnhakijoita, niin yhtään front-end kehittäjää, tietoturva-asiantuntijaa tai vaikkapa Java-ohjelmoitsijaa ei valmennukseen ole ilmoittautunut. Esimerkiksi näihin asiantuntija-positioihin joudutaan työvoimaa etsimään jo Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Tai – mikä on maan talouden nostamisen kannalta ikävämpi mutta joskus pakollinen vaihtoehto – siirretään sellainen kehitystyö johon täältä ei riittävää osaamista löydy, sellaiseen maahan mistä sitä löytyy. Työvoimapula on kasvavalle yritykselle kasvun este sieltä konkreettisimmasta päästä. Mitään kovin nopeita ratkaisuja tähän on vaikea keksiä – kasvualoja ei ole osattu koulutuksen suunnittelussa ennakoida oikein. Jotta ei menetettäisi merkittäviä investointeja ulkomaille, olisi varmasti nopeimpana ratkaisuna hyvä helpottaa ulkolaisten työntekijöiden houkuttelua Suomeen sellaisilla aloilla joilla riittävää kotimaista osaamista ei ole saatavilla. Ensinmainittujen kahden työnhakijaryhmän kanavoimisella mahdollisuuksien mukaan uudelleenkoulutusten kautta työvoimapula-aloille luonnollisesti kaikki voittaisivat.

Last but not least, kuten amerikkalainen kofeiinittoman kirsikkacolan juoja sanoisi, on edelleen yritystoiminnan tukeminen. Tarkennan tätä vielä niin että nimenomaan yrittäjyyden ja niiden ensimmäisten työntekijöiden palkkaamisen tukeminen. Itseni on vaikea ymmärtää sitä että leijonanosa maksetuista yritystuista menee Suomessa vuosi toisensa jälkeen pörssiyhtiöille ja jo asemansa vakiinnuttaneille, monikansallisillekin suuryrityksille – ikäänkuin pysyvänä liiketoiminnan tukena. Yksityisyrittäjille on tarjolla pelkkiä pähkinöitä. Kannattaisikohan laskea suhdelukuja maksettujen valtiontukien määrästä kotimaassa luoduille työpaikoille? Keinoja työpaikkojen luomiseen nimenomaan pienyrityksiin on vaikka miten paljon; palkan sivukulujen poistaminen vaikkapa ensimmäisen vuoden osalta ja puolittaminen toiselta vuodelta, ansiosidonnaisen päivärahan kulkeminen työntekijän mukana osaksi palkkaa, tai esimerkiksi toimitilojen tarjoaminen yrittäjille kunnissa ilmaiseksi vastapalveluksena tietyn henkilömäärän palkkaamisesta.

Vaikka ekonomistit ovat jo maalanneet tämän vuoden talouskehityksen omiin raameihinsa, on Suomella vielä kaikki mahdollisuudet aiheuttaa positiivisia poikkeamia kuluvan vuoden ennusteisiin. Poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia keinoja. Kysymys on lähinnä siitä mitä halutaan saada aikaan.

Recruitment in start-ups: When two plus three needs to equal six

Santtu Vehosalmi

For any start-up business, one element equally important to adequate funding is having the right people. The smaller the number of employees currently, I would argue, the more significant the implications of each new recruitment decision made. The qualifications, skills and aspirations of each new employee should optimally fit the role available and complement the competencies of the existing employees. Start-ups in particular aim for synergies. The deliverables need to be more than the sum of their parts. In most cases that is still easier to accomplish than getting the 25th hour into a day. So how should a start-up go about finding their next star performer?

First and foremost, spend enough time in planning the recruitment. Even though the owners of the business may have their sights set so far on the horizon that pausing for something as seemingly low-key as a job description is difficult, it will pay off in the process outcome. Pay attention to how you describe the position at hand. Clarity is important in attracting the desired candidates. What will the person in this role be responsible for? What are the deliverables? To what extent is it a team effort? What degree of freedom will the selected individual have to shape his workweek? And so on. Have at least a couple of people who have no insight on the particular job, to read the description and explain to you how they understood it.

You need the role description also to be able to define the requirements for that optimal candidate. It is often emphasized how start-ups in particular look for the right attitude and fit. No problem with that, as long as there are also other qualifications or criteria to enable right targeting of candidates. It is fine to expect characteristics like commitment, high working morale, team spirit, flexibility and service orientation. But such attributes make poor targeting criteria for initial candidate selection – those are more likely to be aspects that can be evaluated in assessment testing and interview rounds. What experience, industry knowledge, certifications or readiness does that right candidate need to have?

Once the vacancy at hand is clearly defined, the other key contributor to attracting the right calibre of candidates is of course awareness. How do you bring this marvelous career opportunity to the attention of the most capable potential candidates? Chances are most of them are currently working, and therefore unlikely to follow any job advertisements. If that is the case, money spent on paid advertisements is largely money (and time) wasted. Engaging all the company’s current employees to check for potentially suitable individuals in their own networks is likely to be a more fruitful approach. And reaching out for professional recruiters is in many cases a very sensible option as well – from both cost and quality perspectives. As an additional plus, professional recruiters will also immediately notice if the job description leaves room for improvement or if the desired candidate profile is not concrete enough.

The fun begins when the above-mentioned pitfalls have been avoided and the actual selection process can start. Every applicant may have a differently structured CV, and a different, personal angle taken in their cover letters. Reading them through is one thing – comparing them against one another is quite a different ballgame. This is why some employers favor frozen templates in their application process – the comparison and selection process is no doubt faster and can even be automated to a large extent when all applicants have been forced into the same mold. Speed and quality do not always go hand-in-hand though. When applicants are forced to follow the same application format, their chance to make a personal application gets lost. You were looking for the right ‘fit’? The fit spells personality. Also, hands up, how many start-ups out there want a rigid, inflexible application process to be the first impression they give to their potential new talent? You catch my drift. Selecting the most promising candidates from a pile of applications is of course tedious work when all applications look different – but they look different for a reason, and a key to successful selection is to explore those differences, not try to force them go away.

Planning is a critical element in any aspect of business. Recruitment is no exception. Few start-ups have experienced recruiters in their payroll. Even fewer would be able to make the right selection from an entirely wrong pool of candidates.

Vaahterapaidoista oppia yritysmaailmaan

Santtu Vehosalmi

Oman ikäpolveni yhtenä ikuisena mielleyhtymänä Kanada-sanasta lienevät takavuosien tietovisaa mukailevat Kummeli-vitsit. Yhtään vitsailemisen aihetta ei sen sijaan jäänyt Kanadan maajoukkueen suorituksesta viikonloppuna päättyneissä jääkiekon MM-kisoissa Tsekissä. Aivan käsittämättömän kova suoritus vaahterapaidoilta! Koska Leijonien maailmanmestaruuden vuonna 1995 katsottiin olleen yksi merkittävä tekijä koko maamme nousuun lamasta, päätin tämän kertaisessa blogissani peilata Kanadan joukkueen suoritusta yrittämisen menestysreseptiin.

Ylimielisyys on yksi niitä piirteitä joihin ei ole varaa kuin banaanivaltioiden diktaattoreilla, jos menestyä meinaa. Ehkä silmiinpistävintä Kanadan joukkueen suorituksessa tämän vuoden MM-kisoissa olikin tietynlainen nöyryys, joukkueen ilmeisen kovasta pelillisestä ylivoimasta huolimatta. Riippumatta siitä kuka joukkueen edustajista vedettiin kameran eteen minkäkin ottelun jälkeen, aina haastateltava juuri päättyneestä pelistä tekemässään pika-analyysissä löysi jotain parannettavaa. Vaikka taas yksi ottelu oli juuri voitettu. Asenne on selvä: vaikka tämä riittikin voittoon tällä kertaa, seuraavaan matsiin pitää taas parantaa. Ja sitä seuraavaan, ja sitä seuraavaan. Vanha mantra ’olet yhtä hyvä kuin viimeisin suorituksesi’ vaikutti Kanadan pelaajien mielissä taipuneen muotoon ’olet yhtä hyvä kuin seuraava suorituksesi’. Minulla ei nyt ole hattua päässä, mutta jos olisi – nostaisin sitä. Kaikkien yrittäjien puolesta.

Kuten hyvässä suorituksessa yleensä, myös hyvin päättyneessä lätkäpelissä pitää tuntea omat ja kilpailijan vahvuudet ja heikkoudet, ja valita pelin taktiikka niiden mukaan. Ja sitten vain pyrittävä pelaamaan sitä klassista ’omaa peliä’. Oletteko muuten koskaan kuulleet yhdenkään jääkiekkoilijan haastattelussa sanovan että pyrkisivät pelaamaan jonkun muun peliä? Yksi huomattava ero Suomen ja Kanadan joukkueiden esityksissä näissä MM-kisoissa oli mielestäni pelitaktiikassa, tai pitäisikö sanoa pelin hengessä. Siinä missä Kanada näytti suvereenisti hallitsevan jokaista ottelua, Leijonille puolestaan jokainen ottelu – vastustajan näennäisestä tasosta riippumatta – oli kutakuinkin yhtä vaikea. Sen kuuluisan sisun avulla Leijonamme voittavat hyvänä päivänä kenet tahansa. Aivan kenet tahansa. Mutta niitä hyviä päiviä ei hevillä riitä turnauksen jokaiseen peliin, varsinkin kun paukkujen (lue: pelaajien) säästely esimerkiksi pahimpia vastustajia varten ei ole Leijonien pelityylillä mahdollista. Ne tilastollisesti selvästi heikommat vastustajatkin vaativat järjestään Leijonilta aivan hirmuisen kampeamisen ja ylityöt. Liian usein yhden erinomaisen erän jälkeen ote herpaantuu täysin seuraavassa erässä, ja yks-kaks tilanne onkin kääntynyt päälaelleen, ja taas joudutaan takamatkalta punnertamaan ensin tasoihin ja sitten vielä ohi. Ns. helppoja vastustajia ei Leijonilla ole. Haastattelujen perusteella niitä ei Kanadallakaan omasta mielestään ole – he vain saavat kuhunkin vastustajaan loistavasti sovitetulla pelitaktiikalla voittamisen näyttämään kovin helpolta.

Erityisen kiitettäväksi Kanadan maajoukkueen tason tekee sen nuorekkuus. Siinä missä isäntämaan joukkueen valovoimaisin tähti, toki aivan ansaitusti, oli uransa näihin kisoihin päättänyt Jaromir Jagr, Kanadan joukkue voisi ikäjakaumansa perusteella esiintyä samalla kokoonpanolla vielä monissa MM-kisoissa. Itse silti veikkaan ettei niin tule käymään, vaan sama uusien pelaajien nostaminen edustusjoukkueeseen, vastuun antaminen ja kasvattaminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Tätä lähestymistapaa tarvitsemme enemmän maamme PK-sektorin yritysjohdossa ja hallituksissa; paraskin menestystarina katkeaa jos se henkilöityy liiaksi nykyiseen johtajaan eikä riittävän kyvykkäitä, nälkäisiä jatkajia ole osattu ajoissa kasvattaa. Jos yrityksen sukupolvenvaihdos vaikuttaa tunnelissa kohti tulevalta junalta, on viimeistään yhtiön hallituksen syytä katsoa peiliin.

Kanadan pelistä myös paistoi, erinomaisesta yhteispelistä ja yksilötaidoista huolimatta, tietynlainen rentous ja hyväntuulisuus. Toki tässä voi lakonisesti todeta että helppohan se on hymyillä kun voittaa – mutta entä jos asia onkin juuri toisinpäin? Tulosta syntyy kun hommaan osataan suhtautua ammattitaitoisesti ja hiukan leikitellen, huumorilla. Hampaat irvessä ja rystyset valkoisina mailaa puristaen tuskin syntyy muuta kuin ruuhkaa jäähypenkille.

Vielä yhden elementin Kanadan joukkueen menestyksestä nostan esiin. Nimittäin koko maan imagon. Jos joku maa maailmassa tunnetaan jääkiekkomaana, niin se on Kanada. Siitä huolimatta että naapurissa USA:ssa olisi maailman kovatasoisimmaksi väitetyn NHL-sarjan johdosta vähintään yhtä hyvät mahdollisuudet luoda suvereeni menestystarina MM-jääkiekosta. Siinä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuttu. Olivatpa syynä sitten MM-kisojen vähäisempi arvostus, huippupelaajien kieltäytymiset, tai kisojen alkaessa vielä jatkuvat NHL:n finaalit, niin resursseihinsa verrattuna USA lienee kisojen historian suurin alisuoriutuja. Kanada sen sijaan on onnistunut luomaan edustusjoukkueessaan pelaamisesta maan jääkiekkoilijoiden arvostaman mahdollisuuden jota tavoitellaan, ja jonka puolesta halutaan päästä omat kyvyt näyttämään ja tulosta tekemään. Parempaa työnantajaimagoa tuskin voisi toivoa!

Ensi vuonna, arvon vaahterapaidat, olette silti taas kovan paikan edessä – Leijonat tulevat taas!

Yrittäjähenkeä ilman yritystäkin

Santtu Vehosalmi

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin inspiroivaa aikaa että piti oikein istahtaa näppiksen ääreen tiivistämään ajatuksia tekstin muotoon. Viihteen ja urheilun maailmasta on suotu roppakaupalla rohkeuden ja menestyksen mallia meille yrittäjille. Cheek viittasi kintaalla epäilijöille ja myi ensimmäisenä suomalaisartistina olympiastadionin loppuun – ei vain kerran, vaan kahdesti. Tämä maa jonka leipäheittoa piti olla vain jääkiekko, ja keihäänheitto, on yhtä aikaa MM-kisoissa sekä miesten lentopallossa että koripallossa. Ja Jokerit aloittaa tutun ja turvallisen, kotoisen liigan sijaan hyvinkin erilaisissa kuvioissa KHL:ssä.
Jos kuuntelee epäileviä tuomaita – joita kummasti kyllä jokaisen kuuloetäisyydelle tässäkin harvaanasutussa maassa riittää – ei mikään näistäkään saavutuksista varmasti olisi toteutunut. Jos usko omaan itseen, omiin kykyihin ja tekemiseen horjuu, kuulostavat niiden tuomaiden supinat helposti riittävän vakuuttavilta että haaveet jäävät vain haaveiksi. Mukavuudenhaluisuus, epävarmuuden välttäminen ja sen tekeminen mitä joku toinen on tehtäväksi antanut, ovat kuin eräänlaisia nykyajan ilmentymiä Maslowin tarvehierarkiasta. Ne houkuttelevat, sinänsä ihan ymmärrettävästi, enemmän kuin oman polun raivaaminen, riskinotto, ja näihin liittyvä kaikkinainen epäsäännöllisyys ja muutos. En tarkoita että kaikista pitäisi tulla yrittäjiä – vaikka uskonkin että jos työnkuvat olisivat ’yrittäjähenkisempiä’ alalla kuin alalla (esimerkiksi selkeät vastuut omista töistä ja oman työn tuloksista kuukausittain määräytyvä palkka), niin myös yhteisöllisyys ja solidaarisuus ilmentyisivät ja toteutuisivat paremmin kuin tässä nykyisessä yhteiskunnassamme. Ymmärrys lisääntyisi, työn arvostus kasvaisi, ja yksilöiden potentiaali tulisi todennäköisesti keskimäärin paremmin käytettyä kuin tällä hetkellä. Kun päävastuullisen asiaan kuin asiaan löytää peilistä aamulla hampaita tiskatessa, on ainakin yksi asia helppoa ja selkeää: tietää kenen puoleen kääntyä seuraavan eteen tulevan haasteen osalta.
Esimerkkejä poluista ja mihin ne johtavat löytyy tietenkin suuntaan ja toiseen. Epäonnistumiset niin henkilökohtaisella kuin liiketoiminnan sektoreilla saavat julkisuutta jopa onnistumisia helpommin. Mitäs Minä Sanoin – klaanin arvovaltaiset jäsenet ovat lööppien perässä nopeasti äänessä varmistamassa että huonot uutiset on kuultu ja pyytämättäkin jakamassa asiantuntemustaan toisten epäonnistumisten analysointiin. Onneksi niitä onnistumisia, aikaansaannoksia ja sitkeyttäkin noteerataan. Erityisen hienoa oli tällä sektorilla huomata Pekka Hyysalon valinta kuluvan vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi (uutinen täällä). Riittävän kovan vastoinkäymisen jälkeen olisi helppoa vajota itsesääliin tai vähintäänkin kyynisyyteen, ja niitä edellä mainitun klaanin jäsenanomuksiakin varmasti siinä kohdassa hyppisi silmille joka välistä. Toinen vaihtoehto on olla selviytyjä. Päättää että täältähän noustaan. Fight back.
Nyt kun valitettavan moni kanssaihminen on maan talouden kurimuksen ilmentymänä joutunut työttömäksi, olen monesti työnhakuvalmennuksia pitäessäni referoinut miten yrittäjähenkistä otetta työnhaku onnistuakseen nykyisessä työtilanteessa vaatii. On luotava suunnitelma siitä millaisiin tehtäviin ja työnantajiin kohdentaa hakunsa, varmistettava että oma osaaminen ko. sektorille on selkeästi ja vakuuttavasti tuotu esiin hakemuksissa ja mielellään vielä laajemmin sosiaalisessa mediassa, sinnikkäästi jatkettava yhteydenottoja ja hakemusten lähettämistä vaikkei ’kauppoja’ tunnukaan heti syntyvän – ja luonnollisesti pystyttävä sopeuttamaan kulurakenteensa työnhaun aikaiseen tulopuoleen niin että on taloudelliset edellytykset selviytyä. Hiukan kärjistäen väittäisinkin että kilpaileminen työpaikoista nykyisessä työtilanteessa on yrittämistä jos mikä. Ja kun on saanut ns. hengen päälle, kannattaa oikeasti miettiä, olisiko yrityksen perustaminen itselle sopiva vaihtoehto päästä kiinni työn tekemiseen sen hakemisen sijaan.
Kilpailukyvyssä me olemme uunituoreen tilaston valossa edelleen maailman huippumaiden joukossa. Mahdollisuudet yhä uusille menestystarinoille, ja sitä kautta omankin sellaisen luomiselle, ovat siis olemassa. Niiden pitäisi vieläpä olla ilmeisen hyvät.
Tältä pohjalta, toivotan sinulle oikein hyvää yrittäjän päivää 5. syyskuuta! Täältähän noustaan!

Protestipuheenvuoro – lopetetaan jo se saatanan näpertely!

Santtu Vehosalmi

Näin yrittäjänä myös maan talouden näkymät kiinnostavat ehkä keskimääräistä palkansaajaa enemmän, johtuen niiden vaikutuksesta oman talouden ohella myös yrityksen toimintaan. Välillä tällainen lehmän hermoillakin varustettu yrittäjä meinaa hermostua maan nykytilaan ja päättäjien näköalattomuuteen. Niiden inspiroimana tämänkertainen blogi – varoitan jo etukäteen herkimpiä sopimattomasta kielenkäytöstä sekä kiinteäpalkkaisuutta vastustavasta asenteellisuudesta: proceed with your own risk.

Jo parikymmentä vuotta alkaa olla siitä kun istuin kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen luennolla Helsingin kauppakorkeakoulussa, kuulemassa miten 50% bkt:sta oleva valtionvelka on sellainen raja minkä ylittymisestä tämä kansakunta ei selviäisi. Silloin taidettiin olla jossain 40% korvilla. Nyt ollaan 60% rajapyykillä ja silmää räpäyttämättä velkaosuutta kasvatetaan päivä päivältä. Tulee väkisinkin mieleen vanha Kummeli-vitsi ”onks tonni vähän vai paljon?”. Numerohan se vaan on. Ei edes 100% ole velkaosuutena mikään raja, sen ylityttyä voi tähdä pitämään sen alle 200%:n – pääasia että äänestäjät ovat äänestyspäivänä hengissä ja tyytyväisiä. Siitä huomisesta ehtii sitten huomenna nähdä vaivaa. Tai mieluummin ylihuomenna.

Kummeli-vitsit naurattavat edelleen, mutta nykymeno ei naurata. Itkisin jos uskoisin sen jotain auttavan. Ei voi olla niin etteivätkö päättäjät tietäisi mistä Oy Hyvinvointivaltio Suomi Ab:n vene vuotaa jo nyt, ja millä viime vuosien virhepäätöksillä on suurimmat katastrofinainekset seuraavan vuosikymmenen osalta upottaa koko paska. Miten se avustaja-arsenaali muuten olisi perusteltavissa? Mutta ilmeisesti se vain menee demokratiassa niin että kansa valitsee päättäjät, ja valinnan jälkeen poliitikon hyvyys määräytyy vain seuraavan vaalituloksen mukaan – joka taas perustuu äänestäjiä miellyttäviin, lyhytnäköisiin lupauksiin ja päätöksiin. Loppuviimeksi siis kansanvalta toki toimii – saamme juuri sitä mitä äänestyskäyttäytymisellämme tilaamme. Vaan entäs lapsemme, ne tulevat sukupolvet jotka eivät vielä voi äänestää mutta joiden niskaan nykymeno kaatuu? Sotaveteraaneja kunnioitetaan ja muistetaan aiheesta – he omalla uhrautumisellaan pelastivat tämän maan. Meille nykyajan keski-ikäisille perustetaan 20 vuoden päästä korkeintaan Kaatuneen Suomen muistopäivä. Jälkipolvi kiittää.

Sinullakin on varmasti toimivia ehdotuksia miten nykymenoa voisi järkeistää. Jaa ne. Tuo ne esiin. Tässä oma ehdotukseni.

Ensinnäkin, lopetetaan se saatanan näpertely! Koska yhdenkään maamme eläkeläisen elämänlaatua ei parantaisi se jos eläke nousisi 10 euroa kuukaudessa, niin eipäs jeesustella mitättömällä aiheella ikäänkuin se olisi 500 euroa. Aivan tasan yhtä merkityksetöntä on valtion velkaantumisen kasvussa lapsilisän muuttaminen verolliseksi – paljonkos tämän aiheen mässäilyyn voitaisiin vielä haaskata happea? Eikös samaan jatkumoon olisi nyt jo aika perustaa seuraava työryhmä selvittämään auton käyttömaksujen, tietullien, autoveron ja polttoaineveron yhtälöä? Niitä ehdotuksia voisi sitten henkeä pidätellen odotella kun tietää että minkään työryhmän suosituksista riippumatta kolme asiaa yhtälöstä ei koskaan tässä maassa muutu: ajoneuvoveroa ei lasketa, polttoaineveroa nostetaan, ja kerätyillä varoilla paikataan valtion talouden vajetta teiden kunnosta riippumatta. Mikä EU? Hiljaa siellä takarivissä. Sitä paitsi uuden työryhmän jäsenistä saadaan taas puolijoukkueellinen eri alojen asiantuntijoita A-studioon tarjoamaan värikästä ja taatusti oksatonta paneelia meille eläville kuolleille ruudun toisella puolella.

Saatana!

Ei sinänsä ihme että kokonaisvaltaisemmat, oikeaa työtä vaativat uudistukset ovat järjestään toteuttamista vaille valmiita. Emmekö jo kohta ole riittävän syvällä siinä keltaisessa nesteessä ettei snorkkelikaan enää riitä, ja kannattaisi näpertelyn sijaan nostaa pöydälle ajallemme tunnusomaiseksi muodostunut välinpitämättömyys ja omiin muniin puhaltelu?

Tuloskeskeisyydestä ja tulosvastuullisuudesta kuulee usein puhuttavan negatiiviseen sävyyn, ikään kuin niistä aiheutuisivat ne ’tuotannostaloudelliset syyt’ joilla sitä työvoimaa saadaan luvan kanssa vähennettyä. Itse olen sitä mieltä että teollisuuslaitosten ohella palvelualoilla ehdottomasti tarvittaisiin tulosvastuullisuutta kompensaatiomalleihin. Siinä kohdassa kun oman tilipussin koko ei enää olekkaan vakio vaan kiinni siitä miten tänäänkin työssäni suoriudun, alkavat ne asiakkaat kiinnostaa eri tavalla.

Suosittelisinkin hyvinvointia nakertavan välinpitämättömyyden poistoon ja yleiseen palvelutason nostoon lääkkeeksi tulosvastuullisuuden tai toisaalta korvausvelvollisuuden laajentamista aloille joiden ammattilaiset on totutettu saamaan tilipussinsa kuukaudesta toiseen samankokoisina, työnsä tuloksista riippumatta. Jos lastensuojelun parissa työskentelevät eivät tunnista hädänalaisia tapauksia, millä perusteella he olisivat ansainneet ansionsa? Jos rikospoliisi ei saa rikoksia ehkäistyä tai ratkaistua, mikä olisi kohtuullinen korvaus muniin puhaltelusta? Jos asianajaja häviää juttunsa oikeudessa, miksi häviön pitäisi tuntua vain päämiehen taloudessa? Eikö tuomareilla pitäisi olla tulospalkkaus, ja jokaisesta yli 6kk jatkuneesta oikeusjutusta jatkoistunnot palkattomiksi? Jos lääkäri tekee väärän diagnoosin, missä kulkee henkilökohtaisen korvausvastuun raja? Epäiletkö ettei koulukiusaaminen vähenisi välittömästi jos koulun rehtorin palkasta vähennettäisiinkin x prosenttia per hänen koulussaan kuluneena kuukautena kiusattu lapsi? Käsi ylös kuka on sitä mieltä ettei asiakkaaseen suhtautuminen ja oman työn laatuun panostaminen muuttuisi jos oma toimeentulo olisi suoraan riippuvainen palvelun onnistumisesta. Keinot kyllä keksitään kun motivaatio saadaan esiin.

Samalla tulosvastuullisuuden laajentamisesta ihmisiä lähellä oleviin ja aidosti asiakaskeskeisiin palveluihin saataisiin takuuvarmana lisäboonuksena resurssien kuntoonsaattaminen. Äskettäin yksittäinen kankaanpääläinen poliisi avautui sosiaalisessa mediassa resurssivajeen näkymisestä piiritystilanteessa – mutta milloin olette muulloin kuulleet poliisin valittavan resurssipulaa? Operatiivisista riveistä ei soraääniä ole juuri kuulunut: se tehdään mitä voidaan, loput jätetään yksinkertaisesti tekemättä. Voimattomuuden ja riittämättömyyden edessä välinpitämättömyys väkisinkin lisääntyy – muuten ei jaksa. Ja kun oma toimeentulo ei kuitenkaan ole aikaansaannoksista kiinni, niin mitäpä sitä hötkyilemään. Vaan jos palkkapäivä alkaakin riippua joka kuukausi tekemisen tuloksista, alkavat tuloksien aikaansaamista rajoittavat resurssivajeet yhtäkkiä nousta päivänvaloon. Eikö hyvinvointivaltion epäkohtien saaminen julkisuuteen olisi pelkästään hyvä asia, sekin?

Löytyisi niihin vaaliväittelyihinkin kansalaisille oikeasti läheisiä asioita – ja ehkä jopa ehdokkaiksi alojen asiantuntijoita.

Pardon my French. Mielipiteeni ovat omiani.

Asennekasvatusta ja oranssinvärisiä kasvun siemeniä

Santtu Vehosalmi

Siltä varalta että joku teistä, arvoisat lukijat, on jotenkin kummasti onnistunut välttymään maassamme viriävän uuden ja ehdottoman positiivisen kansanliikkeen suhinalta ja pöhinältä, nyt teitä ei enää pelasta siltä mikään! Se on oranssinvärinen, moneen suuntaan tempoileva, hymyilevä, haastava – ja kovaa vauhtia kasvava! Se imaisee pauloihinsa niin maahanmuuttajat kuin opiskelijatkin, miehet ja naiset, duunarit ja yritysjohtajat, savolaiset ja pohojammaalaiset, raitapaidat kuin ruutuhousutkin. Se on kokoelma toinen toistaan opettavaisempia, innostavasti kerrottuja ihmisenmakuisia tarinoita yrittäjyydestä. Uskosta omaan itseen, oman idean toimivuuteen, oman polun raivaamiseen. Taustajoukkojen merkitystä unohtamatta, kilpailijoiden merkitystä aliarvioimatta, epäonnistumisia ja ahdistuksia peittelemättä, menestyksestä iloiten. Kaikkea sitä, ja juuri sinulle mahdollisesti kaivattu sysäys unelmasi toteuttamiseen, on Taivas ja helvetti. Kansanliike alkoi muotoutua noin vuosi sitten samannimisen kirjan ilmestyttyä – ja nyt kun kirjan jatko-osa on tekeillä ja teeman tiimoilta luotu roadshow käynnistetty, vain… no, taivas, on rajana!

Tässä ei ole kyse äänestyksestä – vaan innostuksesta! Yrittäjähenkisyydestä, oman onnensa seppien rohkaisemisesta, verkostoitumisesta, viihtymisestä, ja hyvänteosta. Jokainen ostettu kirja tuo toisen, ilmaisen kirjan, yhdelle opiskelijalle maassamme. Lisää tästä oranssista epidemiasta voit lukea täältä.

Kulunut viikko tarjosi parikin mielenkiintoista yhteensattumaa. Keskiviikkona ollutta Taivas ja helvetti –tapahtumaa Helsingin Telakalla seurasi torstaina Talouselämän seminaari Katajanokalla. Siinä missä silmäys yleisöön ensinmainitussa tilaisuudessa osoitti yrittäjyyden kiinnostavan ja yhdistävän hyvin monimuotoista yleisöä, Raimo Sailaksen avauspuheenvuoro jälkimmäisessä tilaisuudessa teki viimeistään ainakin itselleni selväksi että käytännössä mitään muuta pelastusta ei maamme talouden nykytilasta ole kuin yrittäjyys – kasvuyrityksen ja niille menestymisen edellytysten luominen. Toivoa siis on. On olemassa lääke, jolla Oy Suomi Ab saadaan uuteen nousuun, ja on olemassa oranssinvärinen kansanliike joka kylvää uusia kasvunsiemeniä nimenomaan sen lääkkeen levittämiseksi.

Kolmas, edelleen mielenkiintoisesti samaan saumaan osuva yhteensattuma samalle viikolle, oli torstainen Suomi – Kanada peli jääkiekon MM-kisoissa. Leijonien alkusarjan suoritusten perusteella olisin ollut valmis vetoa lyömään että Kanada-pelistä on odotettavissa lähinnä nöyryyttävä selkäsauna. Ja kuinkas kävikään. Enempää väärässä en ilokseni olisi voinut olla! Leijonat syttyi varteenotettavaa vastustajaa vastaan ainakin näissä kisoissa ennennäkemättömään suoritukseen, pelasi hirmuisella hengellä, ja kaatoi vaahterapaidat. Jääkiekon kuningasmaa lähetettiin kotimatkalle, ja Leijonat jatkaa mitalipeleihin. Leijonat oli torstaina joukkue joka halusi voittaa, ja oli selvästi päättänyt hoitaa homman kotiin. Taitoa ei varmasti siinä ottelussa ollut käytettävissä sen enempää kuin kisojen aikaisemmissakaan peleissä – mutta asenne oli toinen, ja lopputulos sen mukainen.

Jos aito taisteluhenki on sitä että vasta kovan paikan edessä herätään, niin nyt on taisteluhengen paikka myös talouselämän kaukaloissa.

Olemme yhtiökumppanini kanssa toimineet yrittäjinä nyt vuoden. Monesti olemme kuulleet että kyllä hankalaan aikaan yrittäjäksi olette lähteneet, että puhtaalta pöydältä menestystarinan rakentaminen on suotuisammassakin taloustilanteessa kimurantti juttu. Epäilemättä. Tosiasia on kuitenkin sekin, että yrittäjäksi alkaminen on jatkuvaa uuden oppimista, ja itse uskon että olosuhteiden ollessa haastavat myös monet opit kirkastuvat tehokkaammin ja nopeammin. Supercellin perustajat ovat monessa esiintymisessään teroittaneet virheiden tekemistä ja niistä oppimista mahdollisimman nopeasti. Lisäksi uskomme vahvasti siihen, että mitä enemmän lyhytnäköisen säästöjentavoittelun ajamat organisaatiot pyrkivät säätämään kuluistaan asiakaspalvelua heikentämällä, sitä paremmin on meillä mahdollisuus nousta esiin täysin päinvastaisena vaihtoehtona asiakaslähtöisestä, hyvään ja henkilökohtaiseen palveluun perustuvasta toiminnasta.

Nyt kun vielä tulisi se lätkän maailmanmestaruus. Elämyksiä on jo syntynyt jokatapauksessa. Ja hyvä tarina leijonasydämen ilmentymästä. Mikä ikinä onkaan sinun juttusi – ammattiosaamisesi, intohimosi, energianlähteesi (ideaalitapauksessa näiden kolmen yhdistelmä) – luo siitä oma tarinasi. Vaikka se alkaisi fiktiona, sinä voit tehdä siitä faktaa. Päätyypä sinun tarinasi oranssin tai jonkun muun väriseen kirjaan tai ei, niin se on jokatapauksessa sinun tarinasi. Kahta samanlaista tarinaa ei ole.

Verkot tötterölle ja nimi lehteen!