Protestipuheenvuoro – lopetetaan jo se saatanan näpertely!

Näin yrittäjänä myös maan talouden näkymät kiinnostavat ehkä keskimääräistä palkansaajaa enemmän, johtuen niiden vaikutuksesta oman talouden ohella myös yrityksen toimintaan. Välillä tällainen lehmän hermoillakin varustettu yrittäjä meinaa hermostua maan nykytilaan ja päättäjien näköalattomuuteen. Niiden inspiroimana tämänkertainen blogi – varoitan jo etukäteen herkimpiä sopimattomasta kielenkäytöstä sekä kiinteäpalkkaisuutta vastustavasta asenteellisuudesta: proceed with your own risk.

Jo parikymmentä vuotta alkaa olla siitä kun istuin kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen luennolla Helsingin kauppakorkeakoulussa, kuulemassa miten 50% bkt:sta oleva valtionvelka on sellainen raja minkä ylittymisestä tämä kansakunta ei selviäisi. Silloin taidettiin olla jossain 40% korvilla. Nyt ollaan 60% rajapyykillä ja silmää räpäyttämättä velkaosuutta kasvatetaan päivä päivältä. Tulee väkisinkin mieleen vanha Kummeli-vitsi ”onks tonni vähän vai paljon?”. Numerohan se vaan on. Ei edes 100% ole velkaosuutena mikään raja, sen ylityttyä voi tähdä pitämään sen alle 200%:n – pääasia että äänestäjät ovat äänestyspäivänä hengissä ja tyytyväisiä. Siitä huomisesta ehtii sitten huomenna nähdä vaivaa. Tai mieluummin ylihuomenna.

Kummeli-vitsit naurattavat edelleen, mutta nykymeno ei naurata. Itkisin jos uskoisin sen jotain auttavan. Ei voi olla niin etteivätkö päättäjät tietäisi mistä Oy Hyvinvointivaltio Suomi Ab:n vene vuotaa jo nyt, ja millä viime vuosien virhepäätöksillä on suurimmat katastrofinainekset seuraavan vuosikymmenen osalta upottaa koko paska. Miten se avustaja-arsenaali muuten olisi perusteltavissa? Mutta ilmeisesti se vain menee demokratiassa niin että kansa valitsee päättäjät, ja valinnan jälkeen poliitikon hyvyys määräytyy vain seuraavan vaalituloksen mukaan – joka taas perustuu äänestäjiä miellyttäviin, lyhytnäköisiin lupauksiin ja päätöksiin. Loppuviimeksi siis kansanvalta toki toimii – saamme juuri sitä mitä äänestyskäyttäytymisellämme tilaamme. Vaan entäs lapsemme, ne tulevat sukupolvet jotka eivät vielä voi äänestää mutta joiden niskaan nykymeno kaatuu? Sotaveteraaneja kunnioitetaan ja muistetaan aiheesta – he omalla uhrautumisellaan pelastivat tämän maan. Meille nykyajan keski-ikäisille perustetaan 20 vuoden päästä korkeintaan Kaatuneen Suomen muistopäivä. Jälkipolvi kiittää.

Sinullakin on varmasti toimivia ehdotuksia miten nykymenoa voisi järkeistää. Jaa ne. Tuo ne esiin. Tässä oma ehdotukseni.

Ensinnäkin, lopetetaan se saatanan näpertely! Koska yhdenkään maamme eläkeläisen elämänlaatua ei parantaisi se jos eläke nousisi 10 euroa kuukaudessa, niin eipäs jeesustella mitättömällä aiheella ikäänkuin se olisi 500 euroa. Aivan tasan yhtä merkityksetöntä on valtion velkaantumisen kasvussa lapsilisän muuttaminen verolliseksi – paljonkos tämän aiheen mässäilyyn voitaisiin vielä haaskata happea? Eikös samaan jatkumoon olisi nyt jo aika perustaa seuraava työryhmä selvittämään auton käyttömaksujen, tietullien, autoveron ja polttoaineveron yhtälöä? Niitä ehdotuksia voisi sitten henkeä pidätellen odotella kun tietää että minkään työryhmän suosituksista riippumatta kolme asiaa yhtälöstä ei koskaan tässä maassa muutu: ajoneuvoveroa ei lasketa, polttoaineveroa nostetaan, ja kerätyillä varoilla paikataan valtion talouden vajetta teiden kunnosta riippumatta. Mikä EU? Hiljaa siellä takarivissä. Sitä paitsi uuden työryhmän jäsenistä saadaan taas puolijoukkueellinen eri alojen asiantuntijoita A-studioon tarjoamaan värikästä ja taatusti oksatonta paneelia meille eläville kuolleille ruudun toisella puolella.

Saatana!

Ei sinänsä ihme että kokonaisvaltaisemmat, oikeaa työtä vaativat uudistukset ovat järjestään toteuttamista vaille valmiita. Emmekö jo kohta ole riittävän syvällä siinä keltaisessa nesteessä ettei snorkkelikaan enää riitä, ja kannattaisi näpertelyn sijaan nostaa pöydälle ajallemme tunnusomaiseksi muodostunut välinpitämättömyys ja omiin muniin puhaltelu?

Tuloskeskeisyydestä ja tulosvastuullisuudesta kuulee usein puhuttavan negatiiviseen sävyyn, ikään kuin niistä aiheutuisivat ne ’tuotannostaloudelliset syyt’ joilla sitä työvoimaa saadaan luvan kanssa vähennettyä. Itse olen sitä mieltä että teollisuuslaitosten ohella palvelualoilla ehdottomasti tarvittaisiin tulosvastuullisuutta kompensaatiomalleihin. Siinä kohdassa kun oman tilipussin koko ei enää olekkaan vakio vaan kiinni siitä miten tänäänkin työssäni suoriudun, alkavat ne asiakkaat kiinnostaa eri tavalla.

Suosittelisinkin hyvinvointia nakertavan välinpitämättömyyden poistoon ja yleiseen palvelutason nostoon lääkkeeksi tulosvastuullisuuden tai toisaalta korvausvelvollisuuden laajentamista aloille joiden ammattilaiset on totutettu saamaan tilipussinsa kuukaudesta toiseen samankokoisina, työnsä tuloksista riippumatta. Jos lastensuojelun parissa työskentelevät eivät tunnista hädänalaisia tapauksia, millä perusteella he olisivat ansainneet ansionsa? Jos rikospoliisi ei saa rikoksia ehkäistyä tai ratkaistua, mikä olisi kohtuullinen korvaus muniin puhaltelusta? Jos asianajaja häviää juttunsa oikeudessa, miksi häviön pitäisi tuntua vain päämiehen taloudessa? Eikö tuomareilla pitäisi olla tulospalkkaus, ja jokaisesta yli 6kk jatkuneesta oikeusjutusta jatkoistunnot palkattomiksi? Jos lääkäri tekee väärän diagnoosin, missä kulkee henkilökohtaisen korvausvastuun raja? Epäiletkö ettei koulukiusaaminen vähenisi välittömästi jos koulun rehtorin palkasta vähennettäisiinkin x prosenttia per hänen koulussaan kuluneena kuukautena kiusattu lapsi? Käsi ylös kuka on sitä mieltä ettei asiakkaaseen suhtautuminen ja oman työn laatuun panostaminen muuttuisi jos oma toimeentulo olisi suoraan riippuvainen palvelun onnistumisesta. Keinot kyllä keksitään kun motivaatio saadaan esiin.

Samalla tulosvastuullisuuden laajentamisesta ihmisiä lähellä oleviin ja aidosti asiakaskeskeisiin palveluihin saataisiin takuuvarmana lisäboonuksena resurssien kuntoonsaattaminen. Äskettäin yksittäinen kankaanpääläinen poliisi avautui sosiaalisessa mediassa resurssivajeen näkymisestä piiritystilanteessa – mutta milloin olette muulloin kuulleet poliisin valittavan resurssipulaa? Operatiivisista riveistä ei soraääniä ole juuri kuulunut: se tehdään mitä voidaan, loput jätetään yksinkertaisesti tekemättä. Voimattomuuden ja riittämättömyyden edessä välinpitämättömyys väkisinkin lisääntyy – muuten ei jaksa. Ja kun oma toimeentulo ei kuitenkaan ole aikaansaannoksista kiinni, niin mitäpä sitä hötkyilemään. Vaan jos palkkapäivä alkaakin riippua joka kuukausi tekemisen tuloksista, alkavat tuloksien aikaansaamista rajoittavat resurssivajeet yhtäkkiä nousta päivänvaloon. Eikö hyvinvointivaltion epäkohtien saaminen julkisuuteen olisi pelkästään hyvä asia, sekin?

Löytyisi niihin vaaliväittelyihinkin kansalaisille oikeasti läheisiä asioita – ja ehkä jopa ehdokkaiksi alojen asiantuntijoita.

Pardon my French. Mielipiteeni ovat omiani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.