Tekijä: Santtu Vehosalmi

Job seeker´s letter to Santa

Santtu Vehosalmi

Dear Santa,

This year I would like to approach you with a wish list you may find unconventional. I am unemployed, and have been actively applying for jobs throughout the past year. In doing so, I have repeatedly come across certain practices – some of them so common I would almost like to call them norms – that feel like unnecessary burdens on applying for a job. And the more I discuss this with my friends who are in the same situation as I am, the more we get the feeling that with many of these practices, the employers perhaps have not realized the implications.

So, dear Santa, in order to be able to land my Dream Job next year, and to help all my fellow job seekers as well, would you be so kind as to send a few of your energetic elves to whisper these things to the employers’ ears?

Firstly, the requirements listed for the vacancy. In many cases, the nature of the responsibilities described appears such that there is not just one candidate profile to excel in that role. Yet I often see a very narrow, limiting description for candidate requirements in job ads. Could you please ask the employers to consider alternative backgrounds for suitable candidates, not just look for a warm body to fill the ‘same old, same old’ mold? The same applies to competences. Openness to consider and effort to evaluate the candidate’s real competences and skills would most certainly benefit the employer more than considering formal qualification only.

The second item on my wish list reads ‘employer image’. As humble fan of yours, dear Santa, I occasionally get the feeling that the employers only remember the latter in the give-and-take. And the giving really should come first. In recruitment, that should translate to viewing – and treating – the job applicants as customers. Providing me with an opportunity to evaluate not just whether I would match the needs of that employer – but also whether the employer would match mine. Images of the work environment, video interviews with current employees, company values opened up and discussed… it speaks volumes of the employer if those are available – and it speaks equally loud if they are not. Personally, I would also consider stating the salary range in the job advertisement as an element of employer image. In any case, it is a remarkably thoughtful gesture towards job seekers – helps both sides to prevent wasting each other’s time.

A couple of things with regards to application process are the third item on my list. With all the time and effort I have invested into shaping and re-shaping my CV, it is really discouraging to come across an application tool where I have to copy-paste the contents of my CV, row by row, to a frozen template. I have actually now started to skip such employers altogether. I also tend to contact the employer for some clarifications prior to submitting my application – yet interestingly not all job ads provide instructions for doing so. Some employers are fortunately showing that it is in their values to be approachable. One trend I very much welcome here is to have vacancies for expert positions posted in LinkedIn, with the option to apply utilizing one’s personal LinkedIn profile. That is so easy!

I know, dear Santa, that you are real busy this time of the year. Let me throw in just three more wishes, okay? Oh, too many? Okay – two then. Deal? Thank you! This relates to seeing applicants as customers. Keeping all the applicants informed during the selection process would be really, really kind. I know cases where even the completion of recruitment has only been informed to the selected candidate. And I have heard rumors of a case where even that was not done! Keeping the candidates informed should also include giving feedback to anyone the employer has interviewed but did not select at that time. By helping candidates to improve, the employers themselves will get more competent applications next time.

The very last wish is about travel costs. When a candidate comes from out of town for an interview, it would be considerate for the employer to compensate for travel expenses.

Thank you for your time, dear Santa. And welcome down south! A word of warning – it looks like the only thing white around here again this Christmas will be the rice porridge.

Name your price…oops…salary

Santtu Vehosalmi

There’s not too many countries in this nice, blue planet of ours, where everyone knows how much money their colleague, their neighbor and their favorite celebrity made last year. But in Finland we all have access to that information via the public taxation records. What benefit does that serve? I can’t think of any. One major disadvantage comes to mind though: in a country where envy grows as an endless natural resource, that ability nothing but fuels it.

Okay. Fine. So we have public taxation records. Live with it.

I do. And I personally don’t bother with it. What does bother me, though, is the completely opposite approach – the ultimate secrecy – that hovers in the job market around salary ranges for any advertised vacancy. In public sector, the salary grade is often noted in the job advertisement. But in private sector, you will not find any such numbers in job ads. You would be more likely to find the original recipe for Coca-Cola in the vacancy text. This approach would not be sensible in most markets. And it is downright ridiculous in a market where the taxable income of everyone is public information.`

If the salary ranges were given in the job advertisements, everyone would benefit. The applicants would have one more critical piece of information available to determine whether the position is within their interests and reach (trust me, that is not always easy to evaluate from the requested years of experience and expected degrees). The employer would most likely get less applications – or at least applicants would be more of the expected caliber. And the unavoidable discussion on salary in the final stages of interviews would be far less likely to result in a dead end.

To further demonstrate that all Moomins are perhaps no longer in the canoe, in the Finnish job market it is normal practice to ask the applicant to state his or her salary request in the job application. Sing Hallelujah, brother! Dear employers, are you asking for salary request just because most other employers are doing so, or is there really an auction about to take place? But wait – if it is an auction you have in mind, is it the lowest or the highest bidder who gets the job? Do you then go for the seasoned, experienced talent who knows his worth, or aim for a discount deal?

In motor sports, race drivers have two ways to proceed with their careers. One is talent. By driving better than the rest, even with mediocre equipment, showing you got what it takes to become a champion. The other way, if you can’t quite excel on the track, is to excel on the sponsorship collection. You can buy your way to the next class, to the better team. Even with the latter approach, you can enjoy a season or two in the limelight and live your dream. Nothing wrong with that, as such. The champions, however, tend to still come from the first category.

When I coach job seekers, one of the most common questions I get is regarding the salary requests – how to address those. My advice is always the same – leave it out. And my justification for this is very simple: from the job applicant’s perspective, stating a salary request can only work against him. I have not come across a single case where otherwise promising candidate did not get invited to a job interview because he or she did not state a salary request in the application. But I am aware of cases where the opposite has happened: the single reason why a candidate was dropped out was because the stated salary request was off the employer’s range for the job. Typically quite significantly off, either too low or too high. The employer always – always – has a planned salary range or other compensation model in mind for the vacancy they have. They know what they want the person to be selected for that role to achieve, and what those achievements are worth to them. And they typically have done their homework on what, roughly, the ranges for similar responsibility level of roles, with similar candidate profiles, are in the market. Or at the latest, they will get that understanding when using a professional recruiter and discussing the role and the responsibilities.

There really is no need to run a lottery with the applicants to guess the numbers.

Did I hear someone yell ‘bingo’?

Millä hinnalla halpa on kallista?

Santtu Vehosalmi

Paljon on ehtinyt vettä virrata Tonavassa niistä ajoista kun Sulo Vilèn, tuo nykypäivän hiphopparien pipomuodin edelläkävijä, lanseerasi Tankki täyteen – tv-sarjassa sen legendaarisen ’no kun sai halvalla’ lausahduksen. Kyseisen huoltoasemanpitäjänhän sai ostamaan aivan mitä tahansa tarpeetontakin kun vain osasi mainostaa että nyt on halpaa – vaikka toisen, rämän hinausautovanhuksen, hinaamaan jo hajonnutta ensimmäistä rämää. Taloudellisen tilanteen kiristyessä hinnan merkitys myös niissä tarpeellisissa, välttämättömissä hankinnoissa kasvaa. Toisaalta vanhan sanonnan mukaan köyhän ei kannata halpaa ostaa.

Kuluneella viikolla hintakilpailu nousi uutisotsikoihin etenkin Uber-taksipalvelujen rantautuessa Helsinkiin. Kymmeniä prosentteja totuttuja taksoja halvemmalla ’kyydityspalveluja’ lupaava Uber on ennen muuta markkinahäirikkö – ja sellaisena lähtökohtaisesti tervetullut. Niin paljon kuin taksipalveluissa maassamme on hyvää, on huonoakin, enkä varmasti ole ainoa satunnainen matkailija, joka toivoo Uberin saavan aikaan uudistuksia alalla muutenkin kuin hinnoittelun osalta. Toki jää nähtäväksi miten ne Uber-kuljettajista jotka toimivat ilman taksilupaa, onnistuvat maamme pykäläviidakossa luovimaan.

Kuluttajat harvoin valittavat saadessaan käyttämänsä hyödykkeen aiempaa halvemmalla. Niin raadollista kuin se onkin, oma napa on lähempänä kuin kontion napa, ja väitän ettei varsinkaan näin laman syövereissä suuri osa kuluttajista ostopäätöstä tehdessään ajattele tuotteen tai palvelun tarjoajan toimeentuloa, vaan omaa talouttaan. Ja mitä helpompi kuluttajan on tuotteen tai palvelun toimivuus todeta, sitä suurempi on hinnan vaikutus ostopäätöksessä. Yrittämättä mitenkään aliarvioida taksipalveluja, kuluttajan on suhteellisen helppo päätellä onko hänen saamansa kyyti sen tasoinen ja oikeaan osoitteeseen päätynyt että hän haluaa samalla hinnalla kyseistä palvelua käyttää jatkossakin. Yhtä lailla, kun Valio taannoin tuomittiin  sakkoihin maidon hinnan polkemisesta kilpailijan ajamiseksi pois markkinoilta, kuluttaja voi maitoakin ostaessaan nopeasti todeta oliko hänen valitsemansa maito laadultaan ja hinnaltaan odotuksen mukainen.

Jos sen sijaan ajatellaan vaikkapa lääkäripalveluita, ei hinnan ja laadun vertaileminen eri palveluntarjoajien kesken olekaan enää yhtä suoraviivaista. Yksittäisissä laboratoriokokeissa vielä ehkä hyvinkin, mutta pidemmissä ja monimutkaisemmissa hoidoissa ylipäätään kokonaishinnan hahmottaminen etukäteen voi olla melkoisen haastavaa, eikä palvelun laadun arvioiminenkaan välttämättä onnistu ennen kuin pidemmän ajan kuluttua hoidosta. Teleoperaattorit puolestaan ovat esimerkki alasta jossa tunnutaan tarkoituksellisesti esitettävän hinnoitteluperusteet niin monimutkaisesti, että kuluttajan on vaikea vertailla hintoja – siitä huolimatta ettei itse tuote ole vaikeaselkoinen. Vakuutusyhtiöt puolestaan ottavat tässä suhteessa kaiken hyödyn irti pykäläviidakosta – pelkkiä nimen perusteella vastaavan oloisia vakuutuksia eri palveluntarjoajilta ei voi vertailla keskenään samanlaisina, ellei ole perehtynyt kilometrin mittaisiin vakuutusehtoihin ja todennut vakuutukset myös kattavuudeltaan vastaaviksi.

Rekrytointipalvelut edustavat myös sellaista toimialaa, jossa palvelun laatua on hyvin vaikea kattavasti arvioida välittömästi palvelua toteutettaessa. Onnistuneen henkilövalinnan pystyy työnantaja todella toteamaan vasta uuden työntekijän päästyä sisään ’talon tapoihin’ ja alettua tehdä tulosta – tehtävätyypistä riippuen tähän voi mennä vaikka vuosi siitä kun henkilö on tullut valituksi tehtävään. Vastavuoroisesti epäonnistuneen valinnan toteaminen vie helposti vähintäänkin kuukausia työsuhteen alkamisesta, ja sen negatiiviset seuraukset tulevat sen mukaisesti kalliiksi. Aika harvassa ovat ne työnantajat/yrittäjät, jotka tällaisen palvelun kohdalla tekevät valinnan pelkän hinnan perusteella – enemmän on niitä jotka uskovat itse hoitavansa rekrytointinsa parhaiten, vaikka sitten mutu-tuntumalta. Jos väärän rekrytointipäätöksen kustannukset perehdyttämisjaksoineen, tarjottuine koulutuksineen, toteutumattomine tuloksineen ja pahimmassa tapauksessa jopa menetettyjen sopimusten tai asiakkaiden kautta maksavat helposti työntekijän vuoden palkan, hintaan vaikuttaa ainakin mielikuvana myös riski ja mahdollisuus sen välttämiseen.

Kilpailukeinona hinnan pudottaminen on myös tyypillisesti lyhytkestoinen taktiikka. Markkinaosuutta voi koittaa ’ostaa’ kilpailijoilta tinkimällä hetkellisesti omasta katteesta (tuon ’hetken’ pituus määräytyy pääasiassa toimijan koon, vakavaraisuuden ja monialaisuuden mukaan), mutta lopulta sitä omaakin katetta pitää jäädä. Jos aggressiivinen hinnoittelu johtaa suoranaiseen hintasotaan, voivat asiakkaat hetkellisesti myhäillä tyytyväisinä parantunutta ostovoimaansa – kunnes huomataan, että tarjotut palvelutkaan eivät enää ole entisellä tasolla, ja lopulta palvelujen luotettavuus alkaa kärsiä huomattavasti, eikä alan toimijoiden konkursseiltakaan usein vältytä. Lentomatkustaminen tarjoaa hyvän esimerkin pitkittyneen hintakilpailun vaikutuksesta palveluihin.

Toki hinta saattaa olla myös uskottavuustekijä. ’Liian halpaa’ saatetaan pitää epäilyttävänä. Tässäkin on toimialakohtaisia eroja. Mitä vaikeampi asiakkaan on laatua ostohetkellä varmistaa, sitä todennäköisemmin saattaa hinnoittelu vaikuttaa asiakkaan laatumielikuvaan.

Yllättävän usein hintaa voidaan myös pyrkiä salailemaan. Saatetaan ajatella vaikkapa että pystytään veloittamaan vakavaraisemmalta asiakkaalta korkeampaa hintaa kun ei avoimesti kerrota omien tuotteiden tai palvelujen hintoja esimerkiksi verkkosivuilla. Tai että kilpailijat eivät pystyisi niin helposti omia hintoja alittamaan jos omat hinnat eivät ole kaikille näkyvillä. En tiedä. Itse uskon avoimeen hinnoitteluun ja sen tuomaan selkeyteen asiakkaan luottamuksen herättämisessä – ja kyllä kilpailijat aina jotain kautta ne muiden hintahaarukat esiin kaivavat kuitenkin.

Oikein mitoitettu tuotteen tai palvelun hintaa voi pitää silloin, kun sen tuottaminen on edelleen kannattavaa ja asiakas kokee tehneensä hyvät kaupat. Eikä tuo käsitys hyvyydestä muutu jälkikäteen laadun paljastuessa.

Olisiko sinulla käyttöä vanhalle hinausautolle? Saat halvalla!

Onko tämä CV rakenne sinulle juuri sopivin?

Santtu Vehosalmi

Törmättyäni yhä uudelleen ja uudelleen työnhakuvalmennuksissa henkilöihin, jotka ovat tuskailleet ansioluettelonsa kanssa kun syystä tai toisesta heidän työhistoriansa ei anna heidän osaamisestaan sen kaltaista kokonaiskuvaa kuin minkä he haluaisivat itsestään antaa, olen omaksikin ilokseni voinut jakaa heille ilosanomaa. Sen CV:n rakenteen voi muuttaa toiseksi. Sen mitä puolia itsestään cv:ssä ja työhakemuksessa korostaa, voi – ja hyvät hyssykät sentään, pitääkin – itse valita!

Perinteisen, ja edelleen yleisimmän, CV:n keskeinen sisältö on kääntäen kronologinen työhistorian kuvaus, jossa kukin yksittäinen työtehtävä vastuualueineen ja saavutuksineen on kuvattu tehtävänimikkeen, työnantajan ja kyseisessä tehtävässä vietetyn aikajakson alapuolella.

On kuitenkin useampiakin eri työnhakutilanteita joissa tämä perinteinen CV rakenne ei toimi työnhakijan eduksi, vaan jopa sitä vastaan. Uravaihtajilla aiempi työhistoria ei useinkaan ainakaan kaikilta osin tue tavoiteltua uutta urasuuntaa – tällöin aiemman uran vaiheita korostava cv vie lukijan huomion työnhakijan kannalta epäedulliseen suuntaan. Niin ikään hyvin pitkään saman työnantajan palveluksessa olleiden osaamisesta saattaa työhistorian pohjalta muodostua kovin monotoninen mielikuva, varsinkin jos työtehtävien sisältökin on ollut samankaltainen läpi uran. Myös työvuosien väliin mahdollisesti sisältyvät aukot korostuvat työhistoriaan keskittyvässä CV:ssä. Henkilö voi myös pyrkiä muuttamaan vaikkapa harrastustaan elinkeinoksi – tällaisessakaan tilanteessa toivotun kaltaisen työpaikan saamisen keskeiset edellytykset eivät tyypillisesti löydy työhistoriasta.

Kaikissa edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa työnhakijan kannattaa kokeilla osaamispohjaisen CV:n tekemistä.

CV:n muusta rakenteesta riippumatta laittaisin joka tapauksessa nimen, yhteystiedot, linkit työnhaussa hyödynnettäviin sosiaalisen median profiileihin sekä valokuvan ensimmäisen sivun yläreunaan. Ja näiden jälkeen ensimmäiseksi osioksi lyhyen profiilikuvauksen, johon tyypillisesti kuuluu kokonaistyökokemus vuosina ihan lyhyesti avattuna, jotain mielenkiintoa herättävää omasta persoonasta / työskentelytavoista, sekä mielellään suuntaa-antava kuvaus omista uratavoitteista. Kustakin ylläolevasta hyvin mietitty yksi lausekin riittää.

Työnhakijaprofiilin jälkeen ensimmäiseksi ja siis CV:n keskeisimmäksi osioksi tuleekin sitten oman ydinosaamisen esittely. Kannattaa valita esimerkiksi viisi osaamisaluetta (kuitenkin vähintään kolme, ja alle 10). Nämä esiin nostetut osaamisalueet on syytä valita huolella. Niiden ei ole tarkoitus välttämättä kuvata henkilön työhistorian niitä elementtejä joista on määrällisesti eniten kokemusta, vaan nimenomaan niitä osaamisalueita, joista henkilöllä on kokemusta/meriittejä ja jotka optimaalisesti tukevat toivotun kaltaisiin työtehtäviin hakeutumista tästä eteenpäin. Eli tässäkin mielessä tämä CV:n rakenne antaa työnhakijalle paremmat mahdollisuudet muokata itsestään antamaansa ammatillista mielikuvaa vapaammin käsin kuin työhistoriaa korostava, jossa esim. työtehtävien tittelit eivät juurikaan jousta.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa sellaiset osaamisalueet kuin esimiestaidot, viestintäosaaminen ja valmennus. Kustakin osaamisalueesta tulee CV:n oma väliotsikko, jonka alla henkilö kuvaa kyseiseen taitoon liittyvää kokemustaan, tehtäviään ja saavutuksiaan kokonaisuutena. Sillä, monenko eri työnantajan missäkin tehtävissä kokemus on kertynyt, ei ole tässä yhteydessä sanottavaa merkitystä, vaan osa-alueen kokemuksella yhteensä. Oletetaan vielä, että tässä tapauksessa henkilön työhistoria on ollut suurelta osin viestintäalan esimiestehtäviä, joten keskeinen osa työhistorian tehtävien ja saavutusten kuvauksista tulee katettua näiden osaamisalueiden alla. Sen sijaan valmennus osaamisalueena ei perustukaan työhistoriaan, vaan henkilön vapaa-ajan harrastukseen poikien koripallojoukkueen valmentajana ja partioryhmän vetäjänä, joihin liittyvän kokemuksen ja saavutukset henkilö siis kuvaa kyseisen otsikon alla. Mutta koska tässä hypoteettisessa esimerkissä henkilö pyrkii työllistymään motivointiin ja sparraukseen erikoistuvana valmentajana, hän on päätynyt profiloimaan itsensä hakemuksessaan näiden kolmen osaamisalueen kautta.

Osaamisalue osion jälkeen CV:n loppupuolelle tulee koulutustaustan ohella myös työhistoria, mutta vain otsikkotasolla (aikajakso tehtävässä – titteli – työnantaja) ilman mitään erillisiä tehtäväkuvauksia kyseisten tehtävien alla, koska olennaisimmat niistä (ne jotka hakija haluaa esiin nostaa) on kuvattu jo osaamisalueissa.

Alkaako lähestymistapa osaamisalue-pohjaiseen cv:hen hahmottua? Mallin siitä miltä se voisi näyttää löydät tästä liitteestä: Osaamispohjainen CV, ja lisää esimerkkejä löydät googlaamalla vaikkapa ’competency-based CV’.

CV ei parhaimmillaankaan ja onnistuessaankaan ole enempää kuin pääsylippu haastatteluun. Työpaikkaa en ole koskaan kuullut kenenkään pelkän cv:n perusteella saaneen. Ei ole olemassa yhtä universaalisti oikeaksi määriteltyä cv:n rakennetta. Kannattaa valita sellainen lähestymistapa mikä korostaa niitä puolia omassa osaamisessa ja kokemuksessa jotka ovat eduksi työnantajan mielenkiinnon herättämiseksi halutun tyyppisen tehtävän osalta. Valehdella ei tietenkään pidä – eikä toisaalta ole syytä antaa muille hakijoille ylimääräistä etumatkaa sen vuoksi että oma CV korostaa vääriä asioita vaikka ne oikeatkin olisivat olemassa.

Onnea ja menestystä työnhakuun!

Mikä juusto sopii tämän yhteiskunnan kanssa?

Santtu Vehosalmi

Kuka muistaa vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen bisneskirjan Who moved my cheese? Vapaasti käännettynä, kuka pölli juustoni? Kirjan erinomaisesta nimestä huolimatta, Spencer Johnson ei teoksessaan keskittynyt maitotaloustuotteiden markkinanäkymiin, vaan muutokseen ja muutosjohtamiseen. Kirja lähestyi muutosta metaforisesti kahden hiiren, alkuperäisteoksessa nimeltään Sniff ja Scurry, vinkkelistä, näiden ihmetellessä miten joku jatkuvasti siirsi juustovarastot toiseen paikkaan. Kyseinen bestseller olikin suosittu yritysjohtajien iltalukemisto ytimekkäänä jatkuvan muutoksen kuvauksena, siinä miten muutosta ennakoidaan, ja miten siihen nopeasti sopeudutaan. Selailin omastakin hyllystäni löytyvää teosta taannoin läpi, enkä voinut olla huomaamatta miten ajankohtainen se tässäkin hetkessä on. Ehkä enemmän kuin ilmestyessään.

Ilman kovin syväluotaavaa kaivamista, itselle tulee mielleyhtymä Suomen hallituksesta tuon metaforan hiirenä. Ei pelkästään nykyinen, lyhytaikainen ’toimeenpanohallitus’ vaan mikä tahansa sen edeltävistäkin kokoonpanoista ainakin tuolta jostain Esko Ahon ajoista eteenpäin. Ja juusto, jonka täysin ennakoimatonta siirtymistä ihmetellään ja perään haikaillaan, on nimeltään työpaikat. Tiedättehän, ne sellaiset jutut joita ennen suurin piirtein kaikille halukkaille maassamme riitti, joissa käytiin päivät tienaamassa ja joiden kautta syntyi verotettavaa tuloa niin että pystyttiin luomaan nykyinen, tehottomuudessaan vertaansa vailla oleva, ylikallis julkinen sektori, tarjoamaan niitä ilmaisina miellettäviä palveluita kansalaisille? Juuri niitä työpaikkoja tarkoitan. Kuten minkä tahansa median tämänkin päivän uutisista on todettavissa, juuston siirtymisen ennakoimisessa hiiri toisensa jälkeen epäonnistui täysin, kaikista neuvonantajistaan, työryhmistään ja navigointiavuistaan huolimatta. Koskaan ei minkään tahon muistaakseni ole katsottu syyllistyneen mihinkään virheeseen, eikä kyseessä tietenkään ollutkaan mikään yksittäinen väärä päätös tai virhearvio. Riittävän pitkäaikainen silmien sulkeminen muun maailman kehitykseltä, ja samaan aikaan lyhytnäköinen (lue: vaalikauden mittainen) talouspolitiikka tekivät tehtävänsä. Mitään pitkän tähtäimen kasvupolkua ja sitä tukevaa osaamisstrategiaa tämän maan talouskasvulle ja uudelle vaurastumiselle ei hiirellä ole edelleenkään – menestystarinat ovat siis yksinomaan yksittäisten yritysten ponnistusten ja onnenkantamoisten varassa.

Jotain siis meni käpälään, eikä käpälään ilmeisesti jäänyt kuin juustohöylä. Ilmankos se on ollut viimeiset vuodet se one-size-fits-all työkalu niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Niistä kenellä vielä töitä on, vähennetään siivu kerrallaan kun keksitään mitä kaikkea tarpeetonta onkaan tähän asti tullut tehtyä, ja yhteisvoimin siis höylätään sitä jo valmiiksi kovia kokenutta juustoa koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Opetetaan niihin ilmaispalveluihin totutettuja kansalaisia kovalla kädellä yhtä aikaa sekä palvelemaan itse itseään, että maksamaan siitäkin. Ja mieltämään se palvelun uutena määritelmänä. Näinhän sen homman kuuluukin edetä.

Ei tarvita kovin ihmeellistä kristallipalloa kertomaan että juustohöylä säilynee yleisimpänä työkaluna tässä labyrintissa ainakin hyvän matkaa seuraavien vaalien yli. Yhä uusien palveluiden korvautuessa itsepalvelulla, syntyy koko ajan lisää työttömiä, vaikka edellistenkin juustovarantojen häviämisen aiheuttamat työttömät ovat suurelta osin edelleen uutta juustoaan etsimässä. Täällä Espoossa koulutettujen pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut muuta Uuttamaata rajummin, heinäkuusta heinäkuuhun huimat 68%. Huimat siksi, että kuten ainakin ranskalaisia, raadollisesti tuoksahtavia ja suolakeksin päällä epäilyttävästi muljahtelevia juustoja vuosikertaviiniensä kanssa nauttivat lukijat muistavat, jo vuosi sitten oltiin aika pahassa suossa Espoon sokkeloissa. Juustot olivat jo silloin aloittaneet mystisen sulamisensa. Koko Uudenmaan osalta pitkäaikaistyöttömien määrä on vuodessa kasvanut 45%. Silti jutussa kerrotaan miten sähköisten palvelujen – siis pääsääntöisesti itsepalvelun – lisääntyminen on johtanut siihen että Uudenmaan TE-toimisto kumisee tyhjyyttään, jonotkin ovat siirtyneet verkkoon.

Mielenkiintoista sinänsä, että vaikkei Tampereen juustola ole kuin parin tunnin ajomatkan päässä Espoosta, niin samaisen juustojen haihtumisen seuraus ilmenee hyvin eri tavalla. Aamulehden mukaan Pirkanmaalla on TE-toimiston tavoittaminen puhelimitse ollut lähes mahdotonta koko kesän, 83%:iin puheluista ei pystytä vastaamaan. Syyksi ilmoitetaan henkilöstöpula. Näkeeko kukaan muu tässä ironiaa? Ratkaisuna ongelmaan, muutaman lisänupin palkkaamisen ohella, tarjotaan uutta puhelinjärjestelmää johon voi jättää soittopyynnön ja joka tarjoaa parempaa dataa puheluista. Se jää jutusta epäselväksi, mistä niitä resursseja sitten löytyy soittopyyntöjen toteuttamiseen ja puheluiden dataa analysoimaan.

Työnhaun pitkittyessä motivaatio yhä uusien hakemusten sorvaamiseen tahtoo kärsiä sitkeimmälläkin sissillä – koska TE-toimistoilla ei ole mahdollisuutta varsinaisesti luoda työpaikkoja, parasta mitä niissä voitaisiin tehdä olisi innostaa ja motivoida työnhakijoita. Itsepalveluna netissä tai olemalla vastaamatta puhelimeen vaikutus on enemmänkin päinvastainen!

Asiakkaiden työntäminen palvelusta itsepalveluun on oikeastaan luontainen välivaihe TE-toimiston olemassaolon tarkoituksen muuttuessa. Seuraava, nykymenolla hyvin nopeasti kohdalla oleva vaihe, on se ettei niitä tarvita enää lainkaan. Ansioluettelot ovat siirtyneet virtuaaliaikaan, ja työpaikkojen ilmoittelu sekä oman asiantuntemuksen esiintuominen tapahtuu yhä useamman toimialan osalta sosiaalisessa mediassa. Puhelinkioskin kaltaiseksi muinaismuistoksi hiipuvan työvoimatoimiston syömät resurssit saadaan tehokäyttöön ostamalla tapauskohtaisesti, alueittain ja aloittain, yksityisiä palveluita joilla koulutetaan työttömiä siihen miten työmarkkinat heidän labyrintissaan nykyisin toimivat, ja edesautetaan aidosti uuden juuston löytämistä – ja luomista.

Tässä kohdassa tekisi mieli heittää vielä sekaan kommentti Putin-juustosta, mutta puren hammasta. En sano sitä. Vaan lopetan sen sijaan toteamalla että omalta pieneltä osaltamme me kannamme kortemme kekoon ja autamme yksittäisiä labyrintissa harhailijoita löytämään Sen Oman, Maistuvan Juustonsa.

Pysykää taajuudella…

Yrittäjähenkeä ilman yritystäkin

Santtu Vehosalmi

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin inspiroivaa aikaa että piti oikein istahtaa näppiksen ääreen tiivistämään ajatuksia tekstin muotoon. Viihteen ja urheilun maailmasta on suotu roppakaupalla rohkeuden ja menestyksen mallia meille yrittäjille. Cheek viittasi kintaalla epäilijöille ja myi ensimmäisenä suomalaisartistina olympiastadionin loppuun – ei vain kerran, vaan kahdesti. Tämä maa jonka leipäheittoa piti olla vain jääkiekko, ja keihäänheitto, on yhtä aikaa MM-kisoissa sekä miesten lentopallossa että koripallossa. Ja Jokerit aloittaa tutun ja turvallisen, kotoisen liigan sijaan hyvinkin erilaisissa kuvioissa KHL:ssä.
Jos kuuntelee epäileviä tuomaita – joita kummasti kyllä jokaisen kuuloetäisyydelle tässäkin harvaanasutussa maassa riittää – ei mikään näistäkään saavutuksista varmasti olisi toteutunut. Jos usko omaan itseen, omiin kykyihin ja tekemiseen horjuu, kuulostavat niiden tuomaiden supinat helposti riittävän vakuuttavilta että haaveet jäävät vain haaveiksi. Mukavuudenhaluisuus, epävarmuuden välttäminen ja sen tekeminen mitä joku toinen on tehtäväksi antanut, ovat kuin eräänlaisia nykyajan ilmentymiä Maslowin tarvehierarkiasta. Ne houkuttelevat, sinänsä ihan ymmärrettävästi, enemmän kuin oman polun raivaaminen, riskinotto, ja näihin liittyvä kaikkinainen epäsäännöllisyys ja muutos. En tarkoita että kaikista pitäisi tulla yrittäjiä – vaikka uskonkin että jos työnkuvat olisivat ’yrittäjähenkisempiä’ alalla kuin alalla (esimerkiksi selkeät vastuut omista töistä ja oman työn tuloksista kuukausittain määräytyvä palkka), niin myös yhteisöllisyys ja solidaarisuus ilmentyisivät ja toteutuisivat paremmin kuin tässä nykyisessä yhteiskunnassamme. Ymmärrys lisääntyisi, työn arvostus kasvaisi, ja yksilöiden potentiaali tulisi todennäköisesti keskimäärin paremmin käytettyä kuin tällä hetkellä. Kun päävastuullisen asiaan kuin asiaan löytää peilistä aamulla hampaita tiskatessa, on ainakin yksi asia helppoa ja selkeää: tietää kenen puoleen kääntyä seuraavan eteen tulevan haasteen osalta.
Esimerkkejä poluista ja mihin ne johtavat löytyy tietenkin suuntaan ja toiseen. Epäonnistumiset niin henkilökohtaisella kuin liiketoiminnan sektoreilla saavat julkisuutta jopa onnistumisia helpommin. Mitäs Minä Sanoin – klaanin arvovaltaiset jäsenet ovat lööppien perässä nopeasti äänessä varmistamassa että huonot uutiset on kuultu ja pyytämättäkin jakamassa asiantuntemustaan toisten epäonnistumisten analysointiin. Onneksi niitä onnistumisia, aikaansaannoksia ja sitkeyttäkin noteerataan. Erityisen hienoa oli tällä sektorilla huomata Pekka Hyysalon valinta kuluvan vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi (uutinen täällä). Riittävän kovan vastoinkäymisen jälkeen olisi helppoa vajota itsesääliin tai vähintäänkin kyynisyyteen, ja niitä edellä mainitun klaanin jäsenanomuksiakin varmasti siinä kohdassa hyppisi silmille joka välistä. Toinen vaihtoehto on olla selviytyjä. Päättää että täältähän noustaan. Fight back.
Nyt kun valitettavan moni kanssaihminen on maan talouden kurimuksen ilmentymänä joutunut työttömäksi, olen monesti työnhakuvalmennuksia pitäessäni referoinut miten yrittäjähenkistä otetta työnhaku onnistuakseen nykyisessä työtilanteessa vaatii. On luotava suunnitelma siitä millaisiin tehtäviin ja työnantajiin kohdentaa hakunsa, varmistettava että oma osaaminen ko. sektorille on selkeästi ja vakuuttavasti tuotu esiin hakemuksissa ja mielellään vielä laajemmin sosiaalisessa mediassa, sinnikkäästi jatkettava yhteydenottoja ja hakemusten lähettämistä vaikkei ’kauppoja’ tunnukaan heti syntyvän – ja luonnollisesti pystyttävä sopeuttamaan kulurakenteensa työnhaun aikaiseen tulopuoleen niin että on taloudelliset edellytykset selviytyä. Hiukan kärjistäen väittäisinkin että kilpaileminen työpaikoista nykyisessä työtilanteessa on yrittämistä jos mikä. Ja kun on saanut ns. hengen päälle, kannattaa oikeasti miettiä, olisiko yrityksen perustaminen itselle sopiva vaihtoehto päästä kiinni työn tekemiseen sen hakemisen sijaan.
Kilpailukyvyssä me olemme uunituoreen tilaston valossa edelleen maailman huippumaiden joukossa. Mahdollisuudet yhä uusille menestystarinoille, ja sitä kautta omankin sellaisen luomiselle, ovat siis olemassa. Niiden pitäisi vieläpä olla ilmeisen hyvät.
Tältä pohjalta, toivotan sinulle oikein hyvää yrittäjän päivää 5. syyskuuta! Täältähän noustaan!

Protestipuheenvuoro – lopetetaan jo se saatanan näpertely!

Santtu Vehosalmi

Näin yrittäjänä myös maan talouden näkymät kiinnostavat ehkä keskimääräistä palkansaajaa enemmän, johtuen niiden vaikutuksesta oman talouden ohella myös yrityksen toimintaan. Välillä tällainen lehmän hermoillakin varustettu yrittäjä meinaa hermostua maan nykytilaan ja päättäjien näköalattomuuteen. Niiden inspiroimana tämänkertainen blogi – varoitan jo etukäteen herkimpiä sopimattomasta kielenkäytöstä sekä kiinteäpalkkaisuutta vastustavasta asenteellisuudesta: proceed with your own risk.

Jo parikymmentä vuotta alkaa olla siitä kun istuin kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen luennolla Helsingin kauppakorkeakoulussa, kuulemassa miten 50% bkt:sta oleva valtionvelka on sellainen raja minkä ylittymisestä tämä kansakunta ei selviäisi. Silloin taidettiin olla jossain 40% korvilla. Nyt ollaan 60% rajapyykillä ja silmää räpäyttämättä velkaosuutta kasvatetaan päivä päivältä. Tulee väkisinkin mieleen vanha Kummeli-vitsi ”onks tonni vähän vai paljon?”. Numerohan se vaan on. Ei edes 100% ole velkaosuutena mikään raja, sen ylityttyä voi tähdä pitämään sen alle 200%:n – pääasia että äänestäjät ovat äänestyspäivänä hengissä ja tyytyväisiä. Siitä huomisesta ehtii sitten huomenna nähdä vaivaa. Tai mieluummin ylihuomenna.

Kummeli-vitsit naurattavat edelleen, mutta nykymeno ei naurata. Itkisin jos uskoisin sen jotain auttavan. Ei voi olla niin etteivätkö päättäjät tietäisi mistä Oy Hyvinvointivaltio Suomi Ab:n vene vuotaa jo nyt, ja millä viime vuosien virhepäätöksillä on suurimmat katastrofinainekset seuraavan vuosikymmenen osalta upottaa koko paska. Miten se avustaja-arsenaali muuten olisi perusteltavissa? Mutta ilmeisesti se vain menee demokratiassa niin että kansa valitsee päättäjät, ja valinnan jälkeen poliitikon hyvyys määräytyy vain seuraavan vaalituloksen mukaan – joka taas perustuu äänestäjiä miellyttäviin, lyhytnäköisiin lupauksiin ja päätöksiin. Loppuviimeksi siis kansanvalta toki toimii – saamme juuri sitä mitä äänestyskäyttäytymisellämme tilaamme. Vaan entäs lapsemme, ne tulevat sukupolvet jotka eivät vielä voi äänestää mutta joiden niskaan nykymeno kaatuu? Sotaveteraaneja kunnioitetaan ja muistetaan aiheesta – he omalla uhrautumisellaan pelastivat tämän maan. Meille nykyajan keski-ikäisille perustetaan 20 vuoden päästä korkeintaan Kaatuneen Suomen muistopäivä. Jälkipolvi kiittää.

Sinullakin on varmasti toimivia ehdotuksia miten nykymenoa voisi järkeistää. Jaa ne. Tuo ne esiin. Tässä oma ehdotukseni.

Ensinnäkin, lopetetaan se saatanan näpertely! Koska yhdenkään maamme eläkeläisen elämänlaatua ei parantaisi se jos eläke nousisi 10 euroa kuukaudessa, niin eipäs jeesustella mitättömällä aiheella ikäänkuin se olisi 500 euroa. Aivan tasan yhtä merkityksetöntä on valtion velkaantumisen kasvussa lapsilisän muuttaminen verolliseksi – paljonkos tämän aiheen mässäilyyn voitaisiin vielä haaskata happea? Eikös samaan jatkumoon olisi nyt jo aika perustaa seuraava työryhmä selvittämään auton käyttömaksujen, tietullien, autoveron ja polttoaineveron yhtälöä? Niitä ehdotuksia voisi sitten henkeä pidätellen odotella kun tietää että minkään työryhmän suosituksista riippumatta kolme asiaa yhtälöstä ei koskaan tässä maassa muutu: ajoneuvoveroa ei lasketa, polttoaineveroa nostetaan, ja kerätyillä varoilla paikataan valtion talouden vajetta teiden kunnosta riippumatta. Mikä EU? Hiljaa siellä takarivissä. Sitä paitsi uuden työryhmän jäsenistä saadaan taas puolijoukkueellinen eri alojen asiantuntijoita A-studioon tarjoamaan värikästä ja taatusti oksatonta paneelia meille eläville kuolleille ruudun toisella puolella.

Saatana!

Ei sinänsä ihme että kokonaisvaltaisemmat, oikeaa työtä vaativat uudistukset ovat järjestään toteuttamista vaille valmiita. Emmekö jo kohta ole riittävän syvällä siinä keltaisessa nesteessä ettei snorkkelikaan enää riitä, ja kannattaisi näpertelyn sijaan nostaa pöydälle ajallemme tunnusomaiseksi muodostunut välinpitämättömyys ja omiin muniin puhaltelu?

Tuloskeskeisyydestä ja tulosvastuullisuudesta kuulee usein puhuttavan negatiiviseen sävyyn, ikään kuin niistä aiheutuisivat ne ’tuotannostaloudelliset syyt’ joilla sitä työvoimaa saadaan luvan kanssa vähennettyä. Itse olen sitä mieltä että teollisuuslaitosten ohella palvelualoilla ehdottomasti tarvittaisiin tulosvastuullisuutta kompensaatiomalleihin. Siinä kohdassa kun oman tilipussin koko ei enää olekkaan vakio vaan kiinni siitä miten tänäänkin työssäni suoriudun, alkavat ne asiakkaat kiinnostaa eri tavalla.

Suosittelisinkin hyvinvointia nakertavan välinpitämättömyyden poistoon ja yleiseen palvelutason nostoon lääkkeeksi tulosvastuullisuuden tai toisaalta korvausvelvollisuuden laajentamista aloille joiden ammattilaiset on totutettu saamaan tilipussinsa kuukaudesta toiseen samankokoisina, työnsä tuloksista riippumatta. Jos lastensuojelun parissa työskentelevät eivät tunnista hädänalaisia tapauksia, millä perusteella he olisivat ansainneet ansionsa? Jos rikospoliisi ei saa rikoksia ehkäistyä tai ratkaistua, mikä olisi kohtuullinen korvaus muniin puhaltelusta? Jos asianajaja häviää juttunsa oikeudessa, miksi häviön pitäisi tuntua vain päämiehen taloudessa? Eikö tuomareilla pitäisi olla tulospalkkaus, ja jokaisesta yli 6kk jatkuneesta oikeusjutusta jatkoistunnot palkattomiksi? Jos lääkäri tekee väärän diagnoosin, missä kulkee henkilökohtaisen korvausvastuun raja? Epäiletkö ettei koulukiusaaminen vähenisi välittömästi jos koulun rehtorin palkasta vähennettäisiinkin x prosenttia per hänen koulussaan kuluneena kuukautena kiusattu lapsi? Käsi ylös kuka on sitä mieltä ettei asiakkaaseen suhtautuminen ja oman työn laatuun panostaminen muuttuisi jos oma toimeentulo olisi suoraan riippuvainen palvelun onnistumisesta. Keinot kyllä keksitään kun motivaatio saadaan esiin.

Samalla tulosvastuullisuuden laajentamisesta ihmisiä lähellä oleviin ja aidosti asiakaskeskeisiin palveluihin saataisiin takuuvarmana lisäboonuksena resurssien kuntoonsaattaminen. Äskettäin yksittäinen kankaanpääläinen poliisi avautui sosiaalisessa mediassa resurssivajeen näkymisestä piiritystilanteessa – mutta milloin olette muulloin kuulleet poliisin valittavan resurssipulaa? Operatiivisista riveistä ei soraääniä ole juuri kuulunut: se tehdään mitä voidaan, loput jätetään yksinkertaisesti tekemättä. Voimattomuuden ja riittämättömyyden edessä välinpitämättömyys väkisinkin lisääntyy – muuten ei jaksa. Ja kun oma toimeentulo ei kuitenkaan ole aikaansaannoksista kiinni, niin mitäpä sitä hötkyilemään. Vaan jos palkkapäivä alkaakin riippua joka kuukausi tekemisen tuloksista, alkavat tuloksien aikaansaamista rajoittavat resurssivajeet yhtäkkiä nousta päivänvaloon. Eikö hyvinvointivaltion epäkohtien saaminen julkisuuteen olisi pelkästään hyvä asia, sekin?

Löytyisi niihin vaaliväittelyihinkin kansalaisille oikeasti läheisiä asioita – ja ehkä jopa ehdokkaiksi alojen asiantuntijoita.

Pardon my French. Mielipiteeni ovat omiani.

Asiakaspalvelu ei ole kallista, mutta sitäkin arvokkaampaa

Santtu Vehosalmi

Yli vuosikymmenen asiakaspalvelun kehittämistehtävissä toimineena ja itsekin loppuun asti mietittyä palvelua suuresti arvostavana asiakkaana ajattelin tällä kertaa nostaa jalustalle viisi seikkaa jotka huomioimalla olet jo hyvää vauhtia nousemassa asiakkaasi peukutus-listalle. Tämänkertaisessa listauksessa on asioita jotka eivät riko yhdenkään palveluntarjoajan säästöpossua. Riittää kun pysähtyy ajattelemaan sitä omaa toimintamallia, miltä se asiakkaan vinkkelistä näyttää – vai näkyykö se ylipäätään missään – ja miltä sen tulisi näyttää. Suurimmissakin pörssiyhtiöissä kompastutaan jo näihin. Ehkä juuri siksi hyvää palvelua saa nykyisin niin valitettavan harvoin että se muistetaan ja siitä kerrotaan kavereille.

Löydettävyys – kivijalkabisneksessä tämä liittyi ensisijassa sijaintiin, nykyisin ennen muuta löydettävyyteen digitaalisessa ympäristössä. Ja jälkimmäisen osalta terminologia on ensiarvoisen tärkeää. Monenkaan alan ammattilaisten käyttämä termistö ei ole potentiaalisille asiakkaille tuttua. Kannattaa siis selvittää millä termeillä alaan vihkiytymättömät lähtisivät tarjoamiasi tuotteita ja palveluita etsimään, ja sisällyttää sitäkin termistöä esimerkiksi verkkosivujen otsikointiin ja hakusana markkinointiin. Selvitä myös sellaiset alaan liittyvät foorumit, keskusteluryhmät yms. joihin asiakkaasi todennäköisesti päätyvät, ja pyri varmistamaan yrityiksesi näkyvyys niissä. Helppo löydettävyys on koko asiakaspalvelusi tärkein elementti – jos potentiaaliset asiakkaasi eivät löydä luoksesi, mitä väliä millään liiketoimintakonseptisi muulla osiolla on?

Sosiaalisen median hyödyntäminen – jos et ole vielä aloittanut, tee se nyt. Tänään, nyt ja tässä. Kilpailijasi hymyilevät partaansa niille sinun ’ei meidän kannata kun eivät meidän asiakkaat ole siellä’ näkemyksillesi. Maailma on täynnä tuotteita ja palveluita joita ei voi toimittaa tai kuluttaa digitaalisesti, mutta itse en tiedä yhtään sellaista tuotetta tai palvelua jonka osalta sosiaalista mediaa ei voisi hyödyntää asiakaspalvelukanavana. En yhtään. Alkuun pääset helposti googlaamalla vaikka ’miten käytän twitteriä’. Voit parantaa tunnettuuttasi, vahvistaa julkikuvaasi alasi ammattilaisena, olla tavoitettavissa, parantaa löydettävyyttäsi, tuoda asiakkaillesi lisäarvoa alaasi liittyvien vinkkien ja niksien avulla – ja voit myös vaikkapa mainostaa tai kerätä asiakaspalautetta. Kaiken tuon voit tehdä sosiaalisen median eri kanavia hyödyntäen persoonallisella otteella, joustavammin kuin www-sivuilla. Ja ilmaiseksi. Oletko ihan varma ettei sinun kannata?

Ongelmanratkaisu – kun asiakas tulee luoksesi, hän tarvitsee jotain. Hänellä on joku pieni tai suuri ongelma (huomaa että sinulle pieneltä kuulostava ongelma voi olla asiakkaalle sillä hetkellä suuri) jonka ratkaisemisessa hän luottaa sinun apuusi. Ja tässä mielessä asiakaskohtaaminen on aina se kuuluisa totuuden hetki, moment of truth. Pystytkö auttamaan asiakasta, vai et? Prameat puitteet, investoinnit henkilökunnan koulutukseen, mainoskampanjat, tuotekehitys – asiakkaallesi kaiken sen arvo mitataan sillä hetkellä: pystytkö ratkaisemaan hänen ongelmansa, tai ainakin auttamaan sen ratkaisussa. Tässä kohdassa kannattaa priorisoida asiakkaan auttamista, ei omaa myyntiä. Joskus parasta asiakaspalvelua on ohjata asiakas kilpailijalle. Jos itseltäsi on tuote loppu tai se ei edes kuulu valikoimaasi, sen toteaminen ei auta asiakasta yhtään. Yhtä vähän kuin se että ’niitä pitäisi olla taas ensi viikolla’. Entäpä jos sen sijaan siltä istumalta tarkistat asiakkaan puolesta onko kilpailijallasi kyseistä tuotetta tarjolla ja opastat asiakkaan tämän jälkeen saamaan avun kilpailijaltasi? Miten itse asiakkaana reagoisit?

Ne Pienet Jutut – yhtä lailla ne pienet sanat jotka sanotaan, kuin ne huomioinnit jotka vain tuntee ilmapiirissä. Tervetuloa. Voinko auttaa? Kiitos. Niitä ihan perusjuttuja jotka toisilla ovat selkäytimessä, ja jotka toisille taas eivät tule pieneen mieleenkään. Minäpä haen sen teille. Eikös muuten kuulosta ihan erilaiselta kuin ’kääntykää tuolta G-käytävän perältä vasemmalta, sitten oikealle, siellä pitäisi olla’? Jokainen tietää sen tunteen kun on ostanut lapselle lahjaksi radio-ohjattavan lelun, mutta unohtanut ne patterit. Lelun myyjä tietenkin tiesi ettei lelu sisällä pattereita, mutta kysyikö hän ostaessasi onko sinulla pattereita? Siihen kysymykseen kiteytyi myyjän mielenkiinto asiakaskokemustasi kohtaan. Ennakoi ne todennäköisimmät kompastuskivet mitä asiakkaasi eteen tulee tuotteesi tai palvelusi käyttöönotossa, ja ellei niitä ole mahdollista poistaa kokonaan, neuvo asiakastasi niiden osalta jo ostohetkellä. Se, ettei asiakas osaa ostohetkellä kysyä jotain olennaisesti tuotteen käyttöönottoon liittyvää, on äärimmäisen huono – ja asiakassuhteelle turmiollinen – tekosyy olla kertomatta hänelle sitä.

Asiakaspalaute – suomalaisilta tätä saa aivan liian harvoin. Jaloillaan äänestävä asiakas on sitä vaikeinta lajia palveluntarjoajan kannalta, kun ei ole niitä kiitoksia ja valituksia antamassa suoraa, ensiarvoisen tärkeää osoitusta siitä miltä osin omia toimintoja pitäisi kehittää. Joten palautetta kannattaa pyytää, ja sen antaminen pitää tehdä helpoksi. Muutama kysymys kosketusnäytöllä liikkeestä poistuessa. Tai tilausvahvistuksessa verkkokauppa-ostoksen jälkeen. Mieluiten niin että asiakkaan yhteystiedot tallentuvat asiakasnumeron tms avulla palautteen yhteyteen niin ettei hänen tarvitse niitäkään erikseen syöttää. Oma lisäarvonsa on anonyyminkin asiakaspalautteen mahdollistamisella, mutta tärkeintä palautteessa on siihen reagoiminen, ja anonyyminä palautetta antaneen huomioiminen ei ole mahdollista. Henkilökohtainen kiitos, käsinkirjoitettu kortti ja ehkä jopa pieni liikelahja tai lahjakortti kiitoksena asiakaspalautteesta – myös valituksesta. Koska olet itse asiakkaana viimeksi sellaisen huomionosoituksen saanut? Juuri siksi!

Kokeile. Sovella. Jalosta eteenpäin. Jaa muille. Ja anna palautetta myös tähän suuntaan. Toimiiko?

Järjestetäänkö seuraava Suomi Areena tuulimyllyssä?

Santtu Vehosalmi

Kesäkuussa jupisimme kuorossa säiden surkeutta, kun vettä satoi harva se päivä ja kylmäkin oli. Nyt kun sitten eteläisemmälle Euroopalle tyypillisempi helleaalto on tavoittanut härmlandian, tuskastellaan kuumuuden kurjuutta:-D Nou hätä, medborgare, uskallan luvata että koleutta on taas luvassa kiitettävän pian, lokakuu on jo huutomatkan päässä ja viiden kuukauden päästä jo katsellaan joko joulukuusi on varissut riittävästi että rangan voisi hyvällä syyllä nakata pihalle.

Sään ohella kotoisen Suomemme maantieteellinen sijainti vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan, ja se miten siihen kukin suhtaudumme tuo esiin yksilön asennoitumista elämään laajemminkin. Jälkimmäinen tuli hienosti esiin äskettäisen Suomi Areenan paneelikeskustelussa jota olin Porissa seuraamassa. Lappset Group:in Johanna Ikäheimolta kysyttiin Rovaniemen haasteellisuudesta yhtiön kotipaikkana. Ikäheimo totesi että ainoastaan helsinkiläisille heidän sijaintinsa vaikuttaa olevan haaste, asiakkaalle vaikkapa Italiassa on aivan sama tulevatko tuotteet Helsingistä vai Rovaniemeltä. Johanna on varmasti törmännyt tuohon samaan kysymykseen niin usein, varsinkin pääkaupunkiseudulla, että vastauskin oli valmiina – mutta erinomaisen hienosti kiteytetty kuitenkin. Rovion Peter Vesterbacka puolestaan hehkutti Helsingin sijaintia maailmankartalla aivan optimaalisena Euraasian pääkaupunkina Euroopan ja Aasian välissä. Miten niin syrjässä?

Olipa kyse sitten asuinympäristöstä, kotimaasta laajemminkin, tai säästä yhtenä sen ilmentymänä, voi oman ympäristönsä halutessaan nähdä yhtä lailla joko Murphyn lakien vankimpana ilmentymänä, tai erinomaisten mahdollisuuksien ja vahvuuksien summana. Aina ja jokapaikassa voisi joku asia olla paremminkin, mutta itseppä päätämme keskitymmekö niiden voivotteluun vai olemassaolevien mahdollisuuksien hyödyntämiseen ja ehkä jopa saavutuksista iloitsemiseen. Kumpainenkin lähestymistapa ruokkii itse itseään ja saavuttaa kannatusta samoin ajattelevien joukoissa. Ja sen mukaan muokkautuu oma ympäristö.

Mielestäni meissä suomalaisissa on tietynlaista kaksijakoisuutta tässä suhteessa. Toistaalta valitamme välillä turhista mitättömyyksistä ja vaikuttaa ikäänkuin holhousyhteiskunnalta kaivattaisiin lähestulkoon käyttöohjetta omaan itseen. Ja samaan aikaan siedämme loputtomiin käsittämättömän huonoa asiakaspalvelua, äänestämme korkeintaan jaloillamme muttemme valita palveluntarjoajalle, ja nöyrrymme kuin lammaslauma hyväksymään länsimaisessa mittakaavassa ylivertaisen surkean ostovoimamme. Omaamme kansainvälisempää kieltä äidinkielenään puhuvat lähimmäisemme ovat keksineet tähän osuvan viisauden: pick your battles. Tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella, niinhän meillekin opetetaan. Pitäisikin kysyä kannattaako jokainen niistä rakentaa – tai pitäisikö jopa joitakin jo instituutioiksi opittuja härpäkkeitä peräti purkaa aikansa eläneinä. Tämän teeman sisältä löytyisikin yksittäisiä keskustelunaiheita hyvinkin yhden Suomi Areenan verran. Sitten vielä se pieni siirtymä niistä sanoista tekoihin.

Tämänvuotinen Suomi Areena oli kokonaisuutena taas, oman subjektiivisen kokemukseni pohjalta, onnistunut tapahtuma. Keskustelujen aihepiirit olivat sopivasti ajan hermolla, ja olivat riittävän monelta sektorilta valittuja että varmasti jotain yksittäistä jazz-turistia kiinnostavaa löytyi joukosta. Keskustelufoorumit puolestaan oli vanhaan tapaan siroteltu riittävän laajalle alueelle ympäri Porin keskustaa että niiden väliä sukkuloidessaan sai myös liikuntaa. Ja Twitteriä hyödyntämällä pystyi kuka tahansa osallistumaan keskusteluihin myös etänä. Kunkin paneelin jokaisen osallistujan sopivuudesta tai tarpeellisuudesta aiheeseen nähden voidaan aina olla montaa mieltä, mutta kun muistaa tapahtuman roolin myös paikallispoliitikkojen ja muuten julkisuuden valokeilasta jo taistelemaan joutuvien kasvojen suurena mahdollisuutena vilahtaa valtakunnan valokeilassa, voi lohduttautua sillä että liberaalin osallistujavalinnan kautta ainakin keskustelut elävöityvät.

Mielestäni Suomi Areena mahtuisi hyvin maamme tapahtumakalenteriin kaksikin kertaa vuodessa. Sille olisi tilaus myös pimeämpänä vuodenaikana, mutta eri puolella Suomea (sijannista ja sen tärkeydestähän tässä juuri oli puhe) – vaikka lupsakkaassa idässä tai tunnelmallisessa pohjoisessa. Pitämään tärkeiden aihepiirien keskusteluja yllä. Nostamaan sikäläistä paikallisväriä valtakunnan valokeilaan. Yrittäjyyden äänitorveksi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Paneelit ovat riittävän lyhyitä että yksittäisiä keskusteluja tarkenisi seurata talvella ulkonakin, ja erilaisia ympärivuotiseen käyttöön soveltuvia teltta-, auditorio- , ostoskeskus- yms foorumeita löytyy riittävän monesta taajamasta maassamme ettei siitä ainakaan tule estettä talviareenan pitämiselle. Saattaisipa käydä niinkin että talvisaikaan pidetyn Suomi Areenan seuraajien määrä ylittäisi keskellä kesälomasesonkia pidettävän porilaisen serkkunsa suosion!

Yksittäisen kansalaisen herättely ajankohtaisiin aiheisiin ja innostaminen osallistumaan keskusteluihin jakamalla mielipiteensä, on yksi tapa kansalaisaktiivisuuden nostamiseen sekin. Se on sivuseikka tapahtuuko osallistuminen kasvotusten erilaisissa tilaisuuksissa, vai sosiaalisessa mediassa. Monelle julkisuutta kaihtavalle jälkimmäinen on hyvinkin tervetullut vaihtoehto. Aktiivisen osallistumisen kautta ne oman ympäristön hyvät puolet ja ideat niiden heikkouksien kehittämiseen todennäköisesti kuitenkin entisestään kirkastuvat. Mukaan vaan ja ääni kuuluville!

The answer, my friend, is blowin’ in the wind…

Työpaikkoja piilossa mutta suoraan haettuina

Santtu Vehosalmi

Monelle rekrytointivastuullisessa asemassa olevallekin suorahaku on epämääräinen, jopa tuntematon termi. Siihen tunnutaan myös helposti liittävän jonkinlaista salamyhkäisyyttä tai ennakkoluuloja – tiedä sitten vaikuttaako termin ehkä yleisemmin käytetty englanninkielinen käännös headhunting asiaan. Ihan mistään päänahanmetsästyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Nämä ”headhunterit” etsivät osaajat niihin kuuluisiin ”piilotyöpaikkoihin” – juuri niihin positioihin joita kuulemma koko ajan on auki ja joihin sopivinta henkilöä etsitään, mutta joita ei tyypillisesti ilmoiteta missään, eikä niihin voi siis hakea. Mitäs peliä se semmoinen on?

Suorahakua voi kuvata monella tavalla. Itse kuvaisin sitä korkean ammattitason vaativaksi osaajien etsimiseksi asiakasyrityksien (toimeksiantajien) hyvinkin tarkasti määriteltyihin tarpeisiin. Perinteisesti suorahakupalveluita ovat käyttäneet suuryritykset, ja niillä on täytetty johtajatason paikkoja. Kuten nyt on mediassakin kirjoitettu, nykyisin suorahakua sovelletaan kotoisessa Suomessakin myös esimerkiksi jo päällikkötason tehtäviin sekä myös sellaisiin asiantuntija positioihin joiden osaajista on pulaa.

Monet rekrytointipalveluita tarjoavat yritykset tarjoavat myös suorahakupalveluita. Lähtökohtaisesti nämä saattavat kuulostaa hyvinkin yhteneviltä aktiviteeteilta, onhan molemmissa tavoitteena saada avoin työpaikka ja siihen sopiva osaaja löytämään toisensa. Käytännössä nämä ovat kuitenkin toteutukseltaan hyvin erilaisia palvelukokonaisuuksia. Rekrytointiyritys on tyypillisesti ikään kuin asiakasyrityksensä henkilöstöosaston jatke jonka vastuulla on avoimen työpaikan hakijaprofiilin määrittely asiakasyrityksen kanssa, työpaikkailmoittelun hoitaminen, hakemusten vastaanottaminen, ja hakijoiden karsinta. Suorahaussa koko prosessi toimii ikään kuin päinvastoin – koska näitä paikkoja ei ilmoiteta missään, niihin ei myöskään tule kohdennettuja hakemuksia, vaan se ns. headhunter käyttää omia verkostojaan ja kanaviaan kaivatun tyyppisen henkilön löytämiseksi, ja ottaa sitten yhteyttä näihin henkilöihin, tiedustellen olisivatko he mahdollisesti kiinnostuneita kyseisestä uramahdollisuudesta. Koska nämä henkilöt usein ovat työssäkäyviä, on heihin yhteydenottaminenkin hienovaraista toimintaa. Siinä missä rekrytointipalvelussa suurin työmäärä useimmissa tapauksissa on suuren hakemusmäärän läpikäymisessä ja karsimisessa, suorahaussa se suurin työ on eri lähteitä taitavasti yhdistellen etsiä itse ne potentiaalisimmat kandidaatit jotka kyseisessä tehtävässä menestyisivät. Varsinainen karsintaprosessi on tässä huomattavasti pienempi – useimmiten headhunter kutsuu haastatteluun jo valmiiksi taustoiltaan sopiviksi tarkistamistaan kandidaateista vaikkapa kymmenkunta henkilöä, ja esittelee näistä sitten asiakasyritykselle parhaat kolme lopullisen valinnan tekemistä varten. Luotettavia soveltuvuustestejä hyödynnetään yhtä lailla molemmissa lähestymistavoissa.

Lähtökohtaisesti suorahaulla pyritään, kuten muullakin rekrytoinnilla, parantamaan toimeksiannon tehneen yrityksen tulosta löytämällä ne parhaat mahdolliset osaajat heidän joukkueeseensa. Vapaan paikan täyttämiseen suorahaun kautta, työpaikasta avoimesti ilmoittamatta, voi olla monia eri syitä. Ehkä yrityksessä on tulossa johtajan vaihdos, jonka ei haluta etukäteen huolestuttavan asiakkaita tai osakkeenomistajia. Tai yritys voi olla tekemässä jonkun strategisen liikkeen josta ei haluta antaa vihiä kilpailijoille työpaikkailmoituksen kautta. Vähän raadollisemminkin tarkoitusperin suorahakua on käytetty: suorahaku toimeksiantona voi olla nimenomaan etsiä tietyntyyppiseen positioon pätevimmät osaajat toimeksiantajan suorilta kilpailijoilta. Tällöin tavoitteena on oman yrityksen menestyksen edesauttamisen ohella samanaikainen kapuloiden työntäminen avainpelurinsa menettävän kilpailijan rattaisiin. Tällaisessa tapauksessa saattaa toimeksiantajan yrityksen oma tulos, markkinaosuus yms kasvaa yhdellä liikkeellä huomattavastikin – ja kilpailijan pudota samassa suhteessa. Englanniksi tällaisesta toiminnasta käytetään termiä poaching.

Uranvaihdosta kiinnostuneiden kannattaa verkostoitua sekä rekrytointiyritysten että suorahakupalveluja tarjoavien yritysten kanssa. Ensin mainitut lähtökohtaisesti valitsevat saamaansa toimeksiantoon sopivimmat hakijat ilmoitukseen tulleiden hakemusten pohjalta, tarvittaessa omasta cv tietokannastaan täydentäen. Jälkimmäiset, eli headhunterit, niinikään käyttävät omaa cv tietokantaansa yhtenä resurssipoolina uuden toimeksiannon osaajien etsinnässä. Lisäksi etenkin suorahakuyritykset saattavat olla erikoistuneet tietyn alan tai tehtävätason paikkoihin, ja tarjota oma-aloitteisestikin omasta cv-kannastaan potentiaalisia kandidaatteja alan yrityksille. Tämä on jo win-win-win toimintaa parhaimmillaan – headhunterin oma maine kasvaa tulevia toimeksiantoja ajatellen tasokkaiden kandidaattien tarjoamisen myötä, cv:nsä jättäneet uravaihdosta harkitsevat voivat saada uuden työpaikan edes hakematta siihen, ja yritys oivan lisän henkilöstöönsä ilman rekrytointiprosessia. Toki näissäkin tapauksissa headhunter tyypillisesti perii palkkion mikäli työsopimus esitellyn kandidaatin kanssa syntyy.

Yksi työnhakijoilta useimmin kuulemani kysymys on miten uranvaihtoa suunnitteleva henkilö voi tulla piilotyöpaikkojen täyttämisessä huomioiduksi. Loppupeleissä se riippuu aina kunkin suorahakuyrityksen toimintatavasta, mitä kanavia kukin käyttää osaajia etsiessään – ja näihin taas vaikuttaa esimerkiksi toimiala tai tehtävän taso. Mutta jonkinlaisina yleisvinkkeinä sanoisin että kannattaa lähettää cv:nsä ainakin joillekin suorahakupalveluita tarjoaville yrityksille. Hyvin tehty ja kattava LinkedIn profiili ei sekään ainakaan heikennä omia mahdollisuuksia saada yhteydenotto headhunterilta – ja tältä osin profiiliin kannattaisi liittää joku muu kuin nykyisen työnantajan sähköpostiosoite. Niinikään aktiivinen oman asiantuntemuksen esiintuominen sosiaalisessa mediassa ja vaikkapa ammattimaisen, oman alan blogin pitäminen, parantavat merkittävästi omaa näkyvyyttä ja luovat positiivista mielikuvaa.

Kehnoista kesäilmoista huolimatta, kesäinen loppukevennys: tiedättehän perinteisillä tanssilavoilla ne kyltit joihin ajoittain syttyy valo, ne kyltit joissa lukee ’naisten haku’ – silloinhan tanssitaidottomat miehenpuolikkaat singahtavat vessakäynnille tai lähimmästä exitistä sitä äkkiä kaipaamaansa happea haukkaamaan. Ja jäljelle jäävien mahdollisuudet tulla valituiksi paranevat samassa suhteessa. Ajatelkaa asia niin että nyt siinä ruutunne yläpuolella palaa valo kyltissä jossa lukee ’suorahaku’. Haluatteko lähteä haukkaamaan happea, vai tulla valituiksi? Toimikaa sen mukaan.

Oikein hyvää kesän jatkoa täältä ’sorvin’ ääreltä – juuri sinulle!