Mikä juusto sopii tämän yhteiskunnan kanssa?

Kuka muistaa vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen bisneskirjan Who moved my cheese? Vapaasti käännettynä, kuka pölli juustoni? Kirjan erinomaisesta nimestä huolimatta, Spencer Johnson ei teoksessaan keskittynyt maitotaloustuotteiden markkinanäkymiin, vaan muutokseen ja muutosjohtamiseen. Kirja lähestyi muutosta metaforisesti kahden hiiren, alkuperäisteoksessa nimeltään Sniff ja Scurry, vinkkelistä, näiden ihmetellessä miten joku jatkuvasti siirsi juustovarastot toiseen paikkaan. Kyseinen bestseller olikin suosittu yritysjohtajien iltalukemisto ytimekkäänä jatkuvan muutoksen kuvauksena, siinä miten muutosta ennakoidaan, ja miten siihen nopeasti sopeudutaan. Selailin omastakin hyllystäni löytyvää teosta taannoin läpi, enkä voinut olla huomaamatta miten ajankohtainen se tässäkin hetkessä on. Ehkä enemmän kuin ilmestyessään.

Ilman kovin syväluotaavaa kaivamista, itselle tulee mielleyhtymä Suomen hallituksesta tuon metaforan hiirenä. Ei pelkästään nykyinen, lyhytaikainen ’toimeenpanohallitus’ vaan mikä tahansa sen edeltävistäkin kokoonpanoista ainakin tuolta jostain Esko Ahon ajoista eteenpäin. Ja juusto, jonka täysin ennakoimatonta siirtymistä ihmetellään ja perään haikaillaan, on nimeltään työpaikat. Tiedättehän, ne sellaiset jutut joita ennen suurin piirtein kaikille halukkaille maassamme riitti, joissa käytiin päivät tienaamassa ja joiden kautta syntyi verotettavaa tuloa niin että pystyttiin luomaan nykyinen, tehottomuudessaan vertaansa vailla oleva, ylikallis julkinen sektori, tarjoamaan niitä ilmaisina miellettäviä palveluita kansalaisille? Juuri niitä työpaikkoja tarkoitan. Kuten minkä tahansa median tämänkin päivän uutisista on todettavissa, juuston siirtymisen ennakoimisessa hiiri toisensa jälkeen epäonnistui täysin, kaikista neuvonantajistaan, työryhmistään ja navigointiavuistaan huolimatta. Koskaan ei minkään tahon muistaakseni ole katsottu syyllistyneen mihinkään virheeseen, eikä kyseessä tietenkään ollutkaan mikään yksittäinen väärä päätös tai virhearvio. Riittävän pitkäaikainen silmien sulkeminen muun maailman kehitykseltä, ja samaan aikaan lyhytnäköinen (lue: vaalikauden mittainen) talouspolitiikka tekivät tehtävänsä. Mitään pitkän tähtäimen kasvupolkua ja sitä tukevaa osaamisstrategiaa tämän maan talouskasvulle ja uudelle vaurastumiselle ei hiirellä ole edelleenkään – menestystarinat ovat siis yksinomaan yksittäisten yritysten ponnistusten ja onnenkantamoisten varassa.

Jotain siis meni käpälään, eikä käpälään ilmeisesti jäänyt kuin juustohöylä. Ilmankos se on ollut viimeiset vuodet se one-size-fits-all työkalu niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Niistä kenellä vielä töitä on, vähennetään siivu kerrallaan kun keksitään mitä kaikkea tarpeetonta onkaan tähän asti tullut tehtyä, ja yhteisvoimin siis höylätään sitä jo valmiiksi kovia kokenutta juustoa koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Opetetaan niihin ilmaispalveluihin totutettuja kansalaisia kovalla kädellä yhtä aikaa sekä palvelemaan itse itseään, että maksamaan siitäkin. Ja mieltämään se palvelun uutena määritelmänä. Näinhän sen homman kuuluukin edetä.

Ei tarvita kovin ihmeellistä kristallipalloa kertomaan että juustohöylä säilynee yleisimpänä työkaluna tässä labyrintissa ainakin hyvän matkaa seuraavien vaalien yli. Yhä uusien palveluiden korvautuessa itsepalvelulla, syntyy koko ajan lisää työttömiä, vaikka edellistenkin juustovarantojen häviämisen aiheuttamat työttömät ovat suurelta osin edelleen uutta juustoaan etsimässä. Täällä Espoossa koulutettujen pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut muuta Uuttamaata rajummin, heinäkuusta heinäkuuhun huimat 68%. Huimat siksi, että kuten ainakin ranskalaisia, raadollisesti tuoksahtavia ja suolakeksin päällä epäilyttävästi muljahtelevia juustoja vuosikertaviiniensä kanssa nauttivat lukijat muistavat, jo vuosi sitten oltiin aika pahassa suossa Espoon sokkeloissa. Juustot olivat jo silloin aloittaneet mystisen sulamisensa. Koko Uudenmaan osalta pitkäaikaistyöttömien määrä on vuodessa kasvanut 45%. Silti jutussa kerrotaan miten sähköisten palvelujen – siis pääsääntöisesti itsepalvelun – lisääntyminen on johtanut siihen että Uudenmaan TE-toimisto kumisee tyhjyyttään, jonotkin ovat siirtyneet verkkoon.

Mielenkiintoista sinänsä, että vaikkei Tampereen juustola ole kuin parin tunnin ajomatkan päässä Espoosta, niin samaisen juustojen haihtumisen seuraus ilmenee hyvin eri tavalla. Aamulehden mukaan Pirkanmaalla on TE-toimiston tavoittaminen puhelimitse ollut lähes mahdotonta koko kesän, 83%:iin puheluista ei pystytä vastaamaan. Syyksi ilmoitetaan henkilöstöpula. Näkeeko kukaan muu tässä ironiaa? Ratkaisuna ongelmaan, muutaman lisänupin palkkaamisen ohella, tarjotaan uutta puhelinjärjestelmää johon voi jättää soittopyynnön ja joka tarjoaa parempaa dataa puheluista. Se jää jutusta epäselväksi, mistä niitä resursseja sitten löytyy soittopyyntöjen toteuttamiseen ja puheluiden dataa analysoimaan.

Työnhaun pitkittyessä motivaatio yhä uusien hakemusten sorvaamiseen tahtoo kärsiä sitkeimmälläkin sissillä – koska TE-toimistoilla ei ole mahdollisuutta varsinaisesti luoda työpaikkoja, parasta mitä niissä voitaisiin tehdä olisi innostaa ja motivoida työnhakijoita. Itsepalveluna netissä tai olemalla vastaamatta puhelimeen vaikutus on enemmänkin päinvastainen!

Asiakkaiden työntäminen palvelusta itsepalveluun on oikeastaan luontainen välivaihe TE-toimiston olemassaolon tarkoituksen muuttuessa. Seuraava, nykymenolla hyvin nopeasti kohdalla oleva vaihe, on se ettei niitä tarvita enää lainkaan. Ansioluettelot ovat siirtyneet virtuaaliaikaan, ja työpaikkojen ilmoittelu sekä oman asiantuntemuksen esiintuominen tapahtuu yhä useamman toimialan osalta sosiaalisessa mediassa. Puhelinkioskin kaltaiseksi muinaismuistoksi hiipuvan työvoimatoimiston syömät resurssit saadaan tehokäyttöön ostamalla tapauskohtaisesti, alueittain ja aloittain, yksityisiä palveluita joilla koulutetaan työttömiä siihen miten työmarkkinat heidän labyrintissaan nykyisin toimivat, ja edesautetaan aidosti uuden juuston löytämistä – ja luomista.

Tässä kohdassa tekisi mieli heittää vielä sekaan kommentti Putin-juustosta, mutta puren hammasta. En sano sitä. Vaan lopetan sen sijaan toteamalla että omalta pieneltä osaltamme me kannamme kortemme kekoon ja autamme yksittäisiä labyrintissa harhailijoita löytämään Sen Oman, Maistuvan Juustonsa.

Pysykää taajuudella…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.