Se on jännä termi tuo ’vastuu’. Tuo amerikaanojen ’accountability’. Sen yhteydessä usein viitataan johtajiin, päättäjiin, jopa mediaan mielikuvien muokkaamisen vinkkelistä. Viihdemaailman tähtösetkin ovat vastuussa kun heillä on paljon yleisöä ja siksi vaikutusvaltaa. Tuokin on vastuussa. Ja tuo. Jos kysyisin sinulta kuka on vastuussa, niin mitä vastaisit? Vai riippuuko se asiayhteydestä? Tai viikonpäivästä? Kellonajasta? Kuka on vastuussa siitä että meillä on oikeanpuoleinen liikenne kun jossain toisessa maassa on vasemmanpuoleinen? Tai siitä että elintarvikkeiden markkinat maassamme ovat kilpailun kannalta epäterveellisen vahvasti kahden pelurin käsissä? Ettei hyvää palvelua saa juuri mistään edes rahalla? Tai että kerran niin ylivoimainen koulujärjestelmämme on jatkokehityksen puutteessa rapautumassa? Eläkepommi, sade, saasteet…kuka näistä kaikista vastaa?
Kun kännykkäsi soi, kuka siihen vastaa? Oletko vastuussa vastauksestasi?
Aiemmin suuren firman rattaana pyöriessäni yksi parhaista opetuksista oli se että jos kaikki ovat vastuussa, itse asiassa kukaan ei ole. Asioita ei korjata, projektit eivät etene eikä kassa kilise, kun jokainen yhteisvastuullinen olettaa ja edellyttää että se toinen tekee asioille jotain. Ettei itse tarvitse. Kun on tässä muutakin puuhaa. Kiire ja semmosta. Ja oikeestaan selkäkin on kipeä – tai jos ei vielä ole niin tulee kun alkaa miettiä näitä kaikkia vastuita mitä tässä joutuu kantamaan.
Kultainen 80-luku on tarjonnut musiikkimaailmani kartalle ne suurimmat kiintotähdet. Sieltä juontavat juurensa myös monet mielen syövereihin painuneet lentävät lausahdukset, joiden merkitys ja nerous usein kirkastui vasta paljon myöhemmin. Niinkuin Kallialan ja Peteliuksen tehtävänjako tv-komediassa Pulttibois: ”pura sää toi pommi niin mä käyn sillä aikaa tossa nakkikioskilla”. Tämän päivän tv-uutisia kun katsoo niin tuon kommentin voisi saumattomasti istuttaa jonkun suuhun joka uutisessa.
Tässä ajassa ja hetkessä on aivan liian helppoa laittaa pää pensaaseen ja odottaa että pöly laskeutuisi. Tai kömpiä talviunille odottamaan uuden kevään lämpimämpiä auringonsäteitä. Odottaa, odottaa ja odottaa. Että joku muu tekisi, ja ottaisi vastuun. Vuoden-parin ikkunalla on aivan yhdentekevää vaikka hallitus kaatuisi, sekään ei välittömästi vaikuttaisi mihinkään. Silti posti toisi uudet laskut ja tosi-tv turruttaisi mielen huomennakin. Ja sama kääntäen – vaikka hallitus tekisi tänään mitä, niin huomiseen se ei vaikuta. Eikä vielä ylihuomiseenkaan. Mitä jos tehtäisiin kuvainnollinen kansalaisaloite, henkinen päätös, sen puolesta että me, kansalaiset – medborgäre – lopetamme odottelemisen ja aloitamme tekemisen. Nyt. Ja kun ajat ovat näinkin tiukat, tulosta ei synny yksin oville kolkuttelemalla. Tai ainakin siinä rystyset joutuvat koville. Nyt kaivataan yhteishenkeä, yhdessä yrittämistä, verkostoitumista, osaamiskeskittymiä. Eräänlaista tekijöiden vertaistukea. Riskien jakamista, vastavuoroisuutta ja tuloksen tekoa niin että toisenkin menestys tuntuu omalta onnistumiselta, kun siihen pystyi edes vähän itse vaikuttamaan.
Ville Tolvasen missio digitaaliverkostosta on yksi lupaavan oloinen avaus tähän suuntaan. Janne Gylling peräänkuuluttaa tekemisen voimaa, muutoksen läpivientiä. Larissa Rima puolestaan vetää yhteishengen ja yhdessäyrittäjyyden tärkeyden hienoon kontekstiin pikkukaupungin elinehtona. Ja nämä esimerkit ovat kaikki viimeisen vuorokauden ajalta! Verkossa kuplii, sanoisin jopa että kiehuu! On vaikuttamisenhalua, ideointia, uskoa, välittämistä. Vastuuntuntoa. Tekemisen meininki. Näistä eväistä tämän maan kurssi kääntyy suotuisemmille vesille.
Kumpaan sinä lähdet – nakkikioskille vai pommin purkuun? Ei huomenna, vaan nyt.
Vielä yksi pieni kysymys: kumman johdon katkaisen ensin, tuon punaisen vai tuon keltaisen?
